Terveisiä Suomenlinnan vankilasta

Kello lyö tasan 6.00. Sellini katon rajassa olevasta kaiuttimesta karhea miesääni kuuluttaa herätyksen alkaneen. On huhtikuun 4.päivä ja keskiviikko. Ulkona on keväisen raikas ilma ja aurinkokin on juuri nousemaisillaan. Nousen haukotellen ylös, avaan pöydällä olevan matkaradion ja lähden suorittamaan arkisia aamutoimenpiteitä keittiön ja kylpyhuoneen puolelle. Samalla vilkaisen myös seinällä roikkuvaan kalenteriin. Huomaan, että tänään tulee kuluneeksi tasan kolme kuukautta tuomioni alkamisesta.

Suihkussa käytyäni, aamupuurot syötyäni, hampaat pestyäni ja työvaatteet päälle rimpuiltuani, olen valmis lähtemään töihin. Työmaalla pitäisi olla seitsemään mennessä, joten kun radiossa ilmoitetaan kellon olevan kymmentä vaille, lienee sopiva rako lähteä kävelemään kohti kivimuuria. Tänään pitäisi olla tiedossa täysin normaali työpäivä eli Suomenlinnan historiallisten muurien kunnostamista.

Saavun työmaalle suunnilleen oikeassa ajassa ja huikkaan hyvät huomenet kahdelle virolaiselle työtoverilleni. Hekin ovat vankeja. Kaikki työntekijät muurilla ovat vankeja paitsi tietenkin työnjohtaja, joka on palkattu vankilan ulkopuolelta. Itse asiassa suurin osa Suomenlinnan alueen fyysisistä töistä teetetään Suomenlinnan vankilan vangeilla, kuten esimerkiksi telakka ja kivityöt. Ja miksei teetettäisi, kun kerta siihen on mahdollisuus? Ainakaan vankien palkkaaminen ei ole erityisen kallista, kun vankien tuntipalkka liikkuu 4,5 - 7,3€ euron välissä - riippuen työsuhteen pituudesta.

Työpiste, jossa työskentelen, sijaitsee noin kahden kilometrin päässä vankilasta. Työpiste on lähellä merenrantaa, josta pohjoisesta siintää Helsingin rannikko ja etelästä muutamia pieniä saaria. Tasaisin väliajoin näkee myös risteilijä-aluksia, jotka sahaavat Helsinki-Tukholma väliä yötä päivää.

Työpisteellämme työskentelee minun lisäkseni neljä muuta työntekijää; kaksi virolaista, yksi liettualainen ja yksi Afrikassa syntynyt. Sekaan mahtuu myös suomalainen työnjohtaja, joka on työskennellyt Suomenlinnan muurien jo parissa peräti 26 vuotta. Työryhmäämme kutsutaankin kansainväliseksi ryhmäksi, sillä suurin osa ulkomaalaisista vangeista on sijoitettu juuri meidän porukkaan. Yleisesti ottaen Suomenlinnan vankila koostuu suomalaisista vangeista, vaikka sekaan mahtuukin muutamia ulkomaalaisia. Niin ja kaikki vangit ovat miehiä. Naisille on omat vankilansa.

Vaikka äkkiseltään saattaa kuulostaa, että olisin joutunut karuihin oloihin vankilatyön suhteen, niin asia on täysin päinvastoin. Vastoin omia ennakkoluulojanikin työ muurilla on yllättävän siedettävää; työtapa on sopivan fyysinen olematta kuitenkaan liian rankka, työkaverit ovat mukavia eikä turhaa stressiä pääse syntymään. Ei ole syytä valittaa.

Itse työnkuva muurilla on melko yksinkertainen. Kivimuuria kunnostetaan siten, että vuosien saatossa haurastuneet kohdat rakennetaan uudestaan. Muurin haurastuneista kohdista otetaan kivet ulos, puhdistetaan sisäosa hiekaksi muuttuneesta laastista ja laitetaan kunnostetut kivet sekä uudet laastit tilalle. Kiviä myös hakataan käsin uuteen muotoon tarvittaessa. Alkuun homma tuntui suhteellisen vaikealta, mutta jo muutamien viikkojen jälkeen kivien näpertely alkoi tuntua luonnolliselta.

Tänään asettelemme kiviä takaisin muuriin. Jauhamme työn ohella työnjohtajan kanssa arkisista asioista; kuinka uutisissa jankataan taas väsyneistä talousasioista ja kuinka jalkapallon veikkausliigan alkuun on enää pari viikkoa. Joskus juttujen aiheet ovat menneet yllättävänkin syvällisiksi, kun kivien hakkaamisen yhteydessä on käyty läpi niin Gandhin elämäntapafilosofioita kuin nykyisen talouskasvukiimaisen yhteiskunnan mahdottomuutta. Vekkulia. Arvostan.

Yksi yleisimmistä kysymyksistä joita minulta on kyselty siviilin puolelta on se, että millaista ruokaa vankilassa tarjotaan. Muista vankiloista en osaa juurikaan sanoa, mutta ainakin täällä Suomenlinnassa on ihan hyvät ruuat. Ravintoarvot eivät välttämättä ole aina kohdillaan, mutta kyllä vatsan täyteen saa lähes joka kerta. Ruokailu on kaksi kertaa päivässä: kello 11.00 ja 16.00. Aamu -ja iltapalat tulee vankien hoitaa itse tuvissaan. Viikonloppuisin tarjotaan päivällisen sijaan aamupuuro ja sämpylä.

Tänään lounaalla tarjotaan lihamureketta ja listan mukaan päivällisellä olisi tarjolla keittoa. Ruokailuun on varattu päivällä reilu tunti aikaa, joten työpisteiltä voi lähteä kävelemään kohti vankilan ruokalaa noin 10.45 aikoihin. Kahdentoista jälkeen tulee työpisteillä olla takaisin ja siitä töitä jatketaan aina 16.00 asti. Työpäivän sekaan mahtuu myös kaksi vartin kahvitaukoa, jotka vietetään työpisteiden vieressä sijaitsevissa siirrettävissä parakeissa. Mikään järjetön tahti työnteolla ei siis ole, vaikkakin joskus töitä tehdään enemmän kuin olisi järkevää.

Iltapäivällä ruokailun jälkeen jatkamme muurilla edelleen paikkaushommia. Ei siis mitään uutta tai ihmeellistä. Välillä tuntuukin siltä, että täällä vankilassa kaikki tunnit, päivät, viikot ja kuukaudet ovat täysin samanlaisia. Jos ei seuraisi uutisia eikä käyttäisi kalenteria, niin ajantaju katoaisikin varmaan jossain vaiheessa kokonaan. Rutinoituneessa ja täysin säädellyssä arjessa on kuitenkin omat hyvät puolensa. Esimerkiksi unirytmit pysyvät täydellisesti kunnossa pitäen suurimman väsymyksen poissa, ruokailuaikojen säännöllisyys pitää mielen ja kehon virkeänä sekä liikuntaa on helppo harrastaa, kun siihen on käytettävissä niin paljon aikaa. Vakavalla ilmeellä ei voi kuitenkaan todeta, etteikö elämä vangittuna olisi paikoitellen äärimmäisen tylsää, ahdistavaa ja turhauttavaa.

Kun työpäivä on ohi, on taas aika lähteä kävelemään kohti vankila-aluetta. Kävellessä näkee lähes aina turisteja, jotka ovat tulleet katselemaan Suomenlinnan nähtävyyksiä. Turisteille on tietenkin täysin pimennossa se tieto, että heidän ohitseen liikkuu vankeja. Ja ymmärrettäväähän se on, sillä siviili-ihmisen ja vangin erottaa ulkomuodollisesti toisistaan vain jalkapanta, jolla seurataan allekirjoittaneenkin jokaista liikettä.

Suomenlinnan vankilassa illat ja viikonloput ovat vangeille vapaata aikaa. Iltaisin voi esimerkiksi käydä kuntosalilla, juoksemassa 500 metrin pituista pururataa, grillata, kalastaa, pelata korttia, ruokkia sorsia tai vain oleskella omassa kahden hengen sellissään. Kaksi kertaa viikossa on myös mahdollisuus käydä pelaamassa jalkapalloa tai koripalloa. Vapaa-ajan ainoa velvoite on se, ettei vankila-alueelta saa poistua. Iltaisin pitää myös käydä vankien vahvuustarkastuksessa.

Itse käytän yleensä illat treenaamiseen, pallon potkimiseen, lukemiseen, television katselemiseen ja musiikin kuuntelemiseen. Joskus tulee myös pelattua rahasta korttia muiden vankien kanssa. Keskiviikkoisin on tosin pyykki ja kirjastopäivä, joten tänään osa illasta menee pyykkäämiseen ja kirjastossa käymiseen.

Tänään ajattelin kirjastosta hakea muutaman anarkismia käsittelevän kirjan. Anarkismin tasa-arvo, hierarkiattomuus ja välivallattomuus-ihanteet ovat aina olleet kiehtovia, joten mielelläänhän sitä tällaista kirjallisuutta lukee. Myöhemmin illalla olisi pyykkäämisen jälkeen tarkoitus sitten katsella telkkarista muutama ohjelma ja sen jälkeen painua nukkumaan. Hiljaisuus on kello 23.00, joten viimeistään silloin kannattaisi ruveta valumaan kohti mahdollisuuksien maailmaa, ellei halua pilata seuraavaa päivää väsymyksellä. Ja mikä ettei, unissahan kaikki on käsittämättömän helppoa.

Lopulta, kun kello on 22.30, suljen silmäni ja aloitan nukkumisen. Näin taas yksi päivä on lusittu alta pois ja vapaus on jälleen yhden pienen askeleen lähempänä. Vapaus, joka alun perinkin vietiin suhteellisen mielivaltaisesti Suomen valtion toimesta ilman minkäänlaisia eettisiä tai moraalisia arvoja. Mutta kuten sanottua, minulle valtiot edustavat vain sisäisesti ratkeamattomien ristiriitojen kokonaisuuksia, joita pidetään yllä ja kokonaisuuksina vain pakon keinoin. Joten sikäli ihmisen nakkaaminen vankilaan armeijasta kieltäytymisen johdosta lienee ihan loogista toimintaa tässä järjettömyyden sirkuksessa.

Jos nyt kuitenkin unohdetaan hetkeksi valtiot ja tuomiot, ja keskitytään vielä toviksi Suomenlinnan vankilaan. Millainen paikka Suomenlinnan vankila on? Entä mitä vanki saa tehdä ja mitä ei?

Suurin ero Suomenlinnan vankilassa verrattuna muihin vankiloihin on se, että se on avovankila. Käytännössä avovankilassa on paljon enemmän ns. vapauksia kuin suljetussa vankilassa. Avovankilassa saa tehdä palkallisia töitä tai käydä jopa mahdollisesti opiskelemassa siviilin puolella. Suljetussa vankilassa on taas usein suljettuna muutaman hengen selleihin lähes koko päiväksi lukuun ottamatta ruokaluita ja ulkoilemisaikaa. Ero on siis kuin yöllä ja päivällä. Avovankilassa on kuitenkin noudatettava sääntöjä, kuten päihteettömyyttä tai muuten tulee hatuton lähtö ja suljettu vankila kutsuu välittömästi.

Avovankilan suurin vahvuus on kuitenkin siinä, että se antaa vangeille enemmän virikkeitä ja vastuuta. Näin vangit pääsevät lähemmäksi normaalia siviilielämää ja saavat samalla luottoa tulevaisuuteensa. Mielestäni rikolliset ovat pikemminkin sairaita kuin pahoja ihmisiä, joten avovankilan skarppauttava vaikutus on vain hyväksi koko yhteiskunnalle.

Avovankilaa pidetään usein vangin viimeisenä laitoksena kohti vapautta. Tämä myös näkyy Suomenlinnassa vankilassa, kun vankien tuomiot ovat pääsääntöisesti jo loppusuoralla Suomenlinnaan tullessaan. Yhteensä Suomenlinnassa on noin 60–80 vankia, joista vain harvalla on yli kaksi vuotta kakkua lusittavana. Vaihtuvuus on siis auttamatta suurta.

Itse vangit on jaettu 12–20 hengen tupiin. Jokaisesta tuvasta löytyy sellihuoneet, keittiö ja vessa. Jokainen tupa vastaa omasta siisteydestään. Tuvilla on myös mahdollisuus tehdä ostoksia, kun tiistaisin ja lauantaisin saa jokaisesta tuvasta kaksi käydä viereisessä ruokakaupassa.

Vangeilla on myös lupa ottaa avovankilaan mukaan henkilökohtaisia tavaroita. Esimerkiksi vaatteita ja televisio saa olla. Matkapuhelinkin saa olla, mutta sitä saa käyttää vain rajattuna aikana eikä siinä saa olla kameraa tai internetiä. Päihteitä (kahvia ja nikotiinituotteita lukuun ottamatta), teräaseita, tietokonetta, lisäravinteita tai vitamiineja ei sen sijaan saa olla.

Entä milloin vangit saavat tavata läheisiään? Vankilan vierailuaika on viikonloppuisin 11.30 ja 13.30 välillä. Vangin tulee ilmoittaa vieraistaan pari päivää ennen viikonloppua vankilahenkilökunnalle. Vieraita saa tulla maksimissaan kaksi päivässä.

Vanki pääsee tapaamaan läheisiään myös vangin lomilla. Lomapäiviä kertyy kuukaudessa yksi ja niitä saa käyttää, kun on kärsinyt 2/3 osaa tuomiostaan. Lomilla ei siis kovin usein pääse käymään. Poistumislupaa voi hakea myös tärkeästä syystä, mutta se vaatii omanlaista byrokraattista kikkailua.

Tärkein ja mielenkiintoisin kysymys kuitenkin koko tässä vankila-aiheessa lienee se, että miltä itse vankilassa eläminen tuntuu? Miltä minusta tuntui, kun astuin ensimmäisen kerran Suomenlinnan vankilan porteista sisään? Entä opettaako vankilaelämä mitään? Olisiko sitenkin pitänyt mennä armeijaan ja niellä omat aatteensa?

Tiivistettynä voi sanoa, että vankilassa eläminen on elämän tuhlausta. Vaikka vankilassa olisi mitä virikkeitä tahansa, niin mikään ei poista sitä tosiasiaa, että ihmisen vapaus on riistetty. Pahimpia ovatkin ne hetket, kun alkaa miettiä siviiliä. Miten hienoa olisikaan hörppiä olutta kavereiden kanssa terassilla kevään ensimmäisten auringonsäteiden lämmittäessä. Tai miten pahasti rintaa puristaakaan, kun ei pääse kuuntelemaan livemusiikkia keikoille tai seuraamaan omien seurojensa otteluita urheilutapahtumiin. Myös vapautta pyöräillä ja liikkumista ilman alituista valvontaa on jäänyt kaipaamaan. Toisaalta on paradoksaalista ajatella, että nykymaailmassa on lukuisia asioita, jotka rajoittavat ihmisen elämää orjamaisella tavalla. Vapauden suhteen vankila on kuitenkin se viimeinen niitti ihmisen elämässä.

Asioilla on kuitenkin aina kaksi puolta. Niin on myös vankilan suhteenkin. On ollut hämmentävää huomata, että vankilassa voi luottaa ihmisiin liki enemmän kuin normaalissa elämässä. Täällä sovituista asioista pidetään aidosti kiinni eikä kenenkään selkään puukoteta. Olen myös huomannut sen, ettei ketään ihmistä kannata etukäteen lähteä leimaamaan. Oli kyseessä sitten rattijuoppo, väkivaltarikollinen, huumediileri tai talousrikollinen, niin usein leiman takaa paljastuu mukava ihminen. Suomenlinnassa eläminen onkin vain vahvistanut käsitystäni siitä, että pohjimmiltaan ihminen on hyvä ja luotettava olio.

Käytännön tasolla voin myös todeta, että totaalikieltäytyminen oli hyvä ratkaisu asevelvollisuus-kysymykseen. Tähän mennessä olen tuomioni aikana saanut säästettyä reilun tonnin rahaa, fyysinen kuntoni on ennätystasolla, olen ehtinyt lukea mielenkiintoisia kirjoja sekä olen ehtinyt tutustua moneen uuteen artistiin ja bändiin. Saan myös ammatillisen peruskoulutuksen kivitöihin. Terveytenikin on ollut täydellisessä kunnossa; en ole kertaakaan ollut kipeä eikä pari vuotta vaivanneesta kroonisesta väsymyksestä ole tietoakaan. Vaikkei armeija saati sivari ollutkaan itselleni koskaan konkreettinen vaihtoehto, niin en usko, että olisin näin hyvässä kunnossa, jos olisin leikkinyt sotilasta alistettuna monta kuukautta tai istunut jonkun ison firman toimistolla mapittamassa papereita ilmaiseksi. Että kyllä totaalikieltäytyminen näin hypoteettisella tasollakin on ihan hyvä vaihtoehto.

Kokonaisuudessaan aikani täällä Suomenlinnassa on mennyt ihan mukavasti ilman mitään suurempia ongelmia. Toki, aivan ensimmäiset päivät ja viikot olivat haastavia. Tuntui, että 181 päivää on ikuisuus kärsittäväksi. Myös tietynlainen kulttuurisokki yllätti, kun aivan kaikki oli uutta ja täysin pimennossa. Ainoa pieni vitutuksen aihe on ollut kuitenkin vankilabyrokratia, joka on paikoitellen täysin älyvapaata toimintaa. Papereita pitää pyörittää joka asiasta ja omaa nimeä pitää muistaa kirjoittaa ties mihin listoihin. Vankilabyrokratialla ei ole mitään tekemistä terveen järjen kanssa, se vain on - aivan kuten moni muukin asia tässä nykyisessä maailmassa.

Päivääkään en ole joutunut päätöstäni katumaan. Vaikka välillä henkisesti kuvottaa ja ahdistaa silmittömän paljon, niin sydämessäni on silti rauha. Puhdas omatunto on sitä parasta lääkettä. Olen jopa omalla tavallaan ylpeä itsestäni, kun pystyin pitämään päätökseni ja toimimaan omien sanojeni mukaisesti. En lähtenyt mukaan valtion harrastamaan propagandaan ja pidin käteni puhtaina sotaan ja ihmisten teurastamiseen liittyvistä asioista.

Silti, haluan tähän loppuun kysyä. Onko tässä mitään järkeä, että ihmisiä pitää sulkea vankiloihin pelkästään valtion puolustamisen nimissä? Ketä tällainen sairaanoloinen vainoaminen edes palvelee? Entä kuvitteleeko valtio, että ihmiset luopuisivat omista arvoistaan ja utopioistaan pelkän vankilauhan takia? Ei. Emme me luovu.

Kuten Martin Luther King antoi aikoinaan ymmärtää. Ei vankiloita pidä pelätä. Sitä pitää pelätä, ettei ihmisillä ole oikeutta moraalisesti hyvään ja arvokkaaseen elämään.


Suomenlinnan vankilassa 4.4.2012 
Niko Elias

Aiheeseen liittyvät aikaisemmat tekstit: 

Totaalikieltäytyjän puheenvuoro
Suomen byrokratia - pöyristyttävää puuhastelua