Siirry pääsisältöön

Tarina itsetuhoisista ajatuksista


Kun lähdetään puhumaan ihmisen itsetuhoisuudesta ja sen äärimmäisestä muodosta eli itsemurhasta, niin liikutaan äärimmäisen aralla pinnalla. Oikeastaan niin aralla, että ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa minun piti pitkään miettiä, kykenenkö edes koko asiasta kirjoittamaan. Kehtaanko? Osaanko? Uskallanko? Miten minun tulisi asiaa edes lähestyä?
Tuntuu, että itsemurha on asia, josta harva haluaisi keskustella. Ja onhan se ymmärrettävää, sillä aihe on hyvin rankka. Todellisuus on kuitenkin sitä, että itsetuhoisuus ja sen ajattelu ovat keskuudessamme läsnä. Varsinkin nuorten keskuudessa itsetuhoisuusajattelu on tyrmäävää luokkaa; tutkimusten mukaan toistuvia ja vakavia itsemurha-ajatuksia on noin 10–15 prosentilla koko Suomen 15–24 vuotiaista nuorista. Näin toteaa Tuula Uusitalo vuonna 2007 tehdyssä lapsivaltuutetun toimiston selvityksessä (Uusitalo 2007: 5). Prosenttilukema on julma ja todella hätkähdyttävä – olkoonkin, että selvitys on peräisin kymmenen vuoden takaa. Prosentit ovat toki hiukan laskeneet, muttei ilmiö kadonnut. Tiesin entuudestaan, että lukema olisi varmasti korkea, mutta yli kymmenen prosenttia tuntuu jopa absurdilta. Käytännössä siis joka kymmenes suomalainen nuori olisi hautonut mielessään itsemurhaa. En oikein tiedä miten siihen tulisi suhtautua. Miten tämä voi olla mahdollista?
Mitenkään vieras aihe itsemurha ei minulle kuitenkaan ole. Itse asiassa, päinvastoin. Aihe on minulle hyvinkin henkilökohtainen. Onni onnettomuudessa, sillä koen, että paras tapa lähestyä asiaa on nimenomaan oman kokemuksen kautta.
Kuinka näin? Minullahan menee hyvin. On koulupaikka, motivoivia töitä, mukava vuokra-asunto hyvien ystävien kanssa, upean ihana tyttöystävä, harrastuksia, kauniit vaatteet, terve mieli ja keho. Aina asiat näin eivät kuitenkaan ole olleet. On todella vaikeaa sanoa ääneen, mutta joskus olen ollut heikko ja sairas.
Yläaste ja lukiovuodet olivat minulle henkisesti todella raskaita. Tuntuu, että murrosikä tuli ja mullisti kerralla kaiken. Ala-asteella vietetyt onnelliset välitunnit pallon perässä juostessa vaihtuivat yläasteen kampuksen käytäviin, jossa virikkeinä toimivat lähinnä kakkoskerroksen kaksi tietokonetta, jotka olivat nekin lähes aina varattuja. Ihmiset olivat ilkeitä minulle. En ollut ehkä se koulun super kiusatuin ihminen, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten olisi sellaista kokenut. Herjaa tuli väärän merkkisistä kengistä ja hupparista, kuulemma hiuksissakin oli vikaa. Viinaakin olisi ollut sosiaalisten suhteiden kannalta suotavaa juoda ja tupakanpolttoa ainakin kokeiltava. Ylipäätään, jatkuvasti paljon kaikenlaista pientä nälvimistä mikä näin jälkikäteen tuntuu harmittomalta, mutta joka tuntui silloin todella suurelta ja satuttavalta. En tästä kenellekään kuitenkaan puhunut, enkä tiedä miksi. Joka tapauksessa tämän seurauksena sisälläni jotain muuttui. Lapsuuden ilo alkoi muuttumaan vihaksi. Aloin turhautumaan, aloin pettymään maailmaan.
Yläaste oli ja meni. Kesän jälkeen alkoi lukio. Lukio, jossa oli jo paljon mukavampaa. Tuli uusia ystäviä, uusia oppiaineita ja mahdollisuuksia. Itsetuntoni oli kuitenkin yläasteen jäljiltä olemattoman heikko. Ja kun heikkoa itsetuntoa yrittää peitellä muilla keinoin kuin hoitaa puhumalla, syntyy aina jonkinlaisia seurauksia. Minun kohdallani se synnytti ahdistusta, joka myöhemmin laukaisi masennuksen. Masennuksen, jota ei ole koskaan missään laajemmin diagnosoitu, mutta mistä tiedän kyllä kärsineeni. Yksinkertaisesti vain väsytti, vitutti ja ahdisti. Tuntui, ettei päivää ilman vitutusta olisikaan. Maailma tuntui paikalta, josta tulevaisuuden näkymät oli tuhottu. Asiaa ei ainakaan helpottanut se, että olen aina rakastanut luontoa, jota koskeva uutisointi oli karua. Ilmastonmuutos oli alkanut, sademetsät hakattaisiin maailmasta. Tuntui, että kaikki viedään eikä mitään voisi tehdä. Tuntui, ettei kukaan ymmärrä. Miten ihmiset voivatkaan olla näin mulkkuja?
Tuona aikana muistan ne illat, kun lähdin kävelemään ulos ja tuntui, että haluan vain pois. Muistan ajatelleeni samalla myös itseni tappamista. Olisiko se ratkaisu? Miltä se tuntuisi? En kuitenkaan koskaan konkreettisesti suunnitellut itsemurhaa, vaan lähinnä ajattelin sitä filosofisella tasolla. Flirttailin kuoleman kanssa. Mieluummin heitin asiasta sairasta läppää ystävieni kanssa chatissä ja kahvipöytäkeskusteluissa kuin olisin etsinyt netistä merimiesköysiä. Ja näin jälkikäteen onneksi heitinkin läppää, sillä täten asiasta tuli edes jollain muotoa keskusteltua. Itsemurha sai mittasuhteet ja tulin hyvin itsetietoiseksi siitä, etten tulisi sitä koskaan tekemään.
Miten elämäni kelkka sitten kääntyi? Sitä on yksiselitteisesti vaikea sanoa, mutta olen asiaa myöhemmin paljon miettinyt. Ensimmäisenä mieleeni tulee omat vanhempani, jotka ovat tukeneet minua läpi elämän uskomattoman hienolla tavalla. Voin sanoa, että minulla on maailman parhaat vanhemmat. Minulla on maailman paras perhe. Ilman heitä en olisi tässä. Tietenkään näin sitä ei ole aina ajatellut, mutta kun asioille saa perspektiiviä ja kykenee tarkastelemaan omaa elämäänsä mieli kirkkaana ja terveenä, hahmottuu oman elämän tukipilarit kristallinkirkkaasti.
Toisekseen elämänlaatuni parantumiseen vaikutti yllättävällä tavalla uusi yhteisö mitä koin lukion jälkeen Suomenlinnassa. Kun vuonna 2012 lähdin lusimaan totaalikieltäytymisestä seurannutta kakkua Suomenlinnan vankilaan, en olisi ikinä uskonut, kuinka hienoja ihmisiä saisin siellä kohdata. Kaava oli selvä: olet juuri niin arvokas kuin sinä käyttäydyt. Jos olet lojaali, sinun sanaasi voi luottaa etkä sotke muiden elämää, niin olet yksi muista. Olet yhtä arvokas. Tai no, jos olet raiskaaja tai pedofiili, niin asiahan ei näin ole. Heitä Suomenlinnan vankilassa ei kuitenkaan ollut, joten tupamme yhteisö oli yhdenvertainen. Emme olleet toisillemme vankeja vaan ihmisiä. Vaikka päivät olivat samanlaisia ja jouduin luopumaan siviilini vapaudesta, niin sisälläni voimaannuin päivä päivältä. Ja varsinkin, kun pääsin korjaamaan vankilassa Suomenlinnan muureja maailman hienoimman työnjohtajan kanssa. Valehtelematta sanoen, en ole eläessäni tavannut koskaan niin mahtavaa ihmistä kuin mitä hän oli siinä hetkessä minulle. Vaikka hän ei itse vanki ollut, niin silti hän pystyi joka päivä tulemaan meidän muiden tasolle. Hänen kanssaan teimme paljon töitä yhdessä ja kävimme mitä syvällisimpiä keskusteluja maailman tilasta. Iltalukemiseksi hän kiikutti minulle Mahatma Gandhin filosofiaa, joka alkoi osaltaan kääntämään maailman vihani kohti orastavaa optimistisuuden toivoa. Sympaattista. Alkoi tuntumaan, etten ole ajatusteni kanssa yksin, vaan olen voittajien puolella.
Myös päihteettömyys teki hyvää. Tarkalleen ottaen alkoholittomuus. En ole koskaan varsinainen viinasieppo ollut, mutta 18–20 ikävuosina tuli mukia kaadettua paikoittelen turhankin rivakasti. Krapulat olivat järkyttäviä ja omalta osaltaan synnyttämässä mustia pilviä taivaalle. Tuolloin Suomenlinnassa puolivuotta päihteettömästi eläneenä tajusin, ettei alkoholi olisi niin helppoa ja kivaa kuin sen ymmärretään olevan.
Vankilatuomioni jälkeen paluu siviiliin oli kutkuttava. Odotin innolla kesätöitä ja tulevaa matkaani Kaakkois-Aasiaan, jota olin jo pidemmän aikaa suunnitellut. Matkaa, joka mahdollistaisi itsensä haastamisen ja samalla tarjoaisi niitä niin paljon kaipaamiani uusia tuulia. Tein kesän töitä, säästin kaiken ja syksyllä nostin rinkkani selkään. Edessä olisi puolen vuoden irtiotto Suomen arjesta.
Ja se reissu. Se oli jackpot. Opin puhumaan englantia, jota en ollut juurikaan aikaisemmin osannut. Opin tuntemaan uusia kulttuureja. Sain uusia ystäviä. Näin lukemattoman määrän upeaa luontoa. Salamarakastuin. Olin elossa. Loin nahkani päivä päivältä uudestaan. Lopulta kun tulin takaisin Suomeen, niin olin kuin uusi ihminen. En välttämättä kokonaan eheä, mutta olin kasvanut. Olin kasvanut myös samalla ahdistukseni yli ja tullut enemmän sinuiksi itseni kanssa.
Yksi asia mikä nuoruusvuosien ikävistä vuosista oli kuitenkin jäänyt vielä kummittelemaan, oli huomattavissa itsetunnossani kanssa. En kuvitellut olevani esimerkiksi kovinkaan viehättävä vastakkaisen sukupolven silmissä. Tosipaikan tullen keppi niin sanotusti tärisi. Vaikka nainen selvästi osoitti minuun mielenkiintoa, niin en osannut sitä oikein käsitellä tai uskoa todeksi. Pelkäsin, että ymmärtäisin jotain väärin. Ja tottakai, kun ajatusmalli on tämän kaltainen, joutuu siitä myös kärsimään. Nykyään olen kuitenkin sinut itseni kanssa ja näen asiat kirkkaammin. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu lähinnä käsittämättömältä, miten typerästi sitä on tullut ajateltua. Ihmismieli on kummallinen.
Mitä tämä kaikki kuitenkin osoittaa ja mitä oma tarinani kertoo? Mielestäni omakohtainen kokemukseni osoittaa, että tie masennuksesta ja itsemurha-ajatuksista ylös on pitkä. Siitä ylös pääsemiseen tarvitaan ihmisiä, jotka kunnioittavat sinua. Ihmisiä, jotka ovat sinun tukenasi ja ovat sinun ystäviäsi. Vaaditaan syväluotaavan avoimia keskusteluja, jotka menevät asioiden ytimeen. Tarvitaan terveellisiä elämäntapoja, liikuntaa ja tavoitteita. Vaaditaan kannustamista ja tukea. Vaaditaan aikaa. Tie ei ole kuitenkaan ollenkaan mahdoton kuljettavaksi vaan lopulta hyvin luonnollisista asioista koostuva. Ihmeitä ei vaadita. Myös itsellensä kannattaa aina todeta, että on oikeutettu hyvään elämään. Se auttaa jaksamaan ja yrittämään.
Nuorten itsemurhiin kouluni kurssilla perehtyessäni olen tullut kuitenkin tietoiseksi, etten ole ollut ainoa, joka on aihepiirin kanssa paininut. Itse asiassa, itsemurhaan päätyviä ihmisiä on todella paljon. Esimerkiksi vuonna 2005 Suomessa tehtiin 994 itsemurhaa, joista yli sata oli nuoria. Se on kansainvälisesti mitattuna aivan kärkipäätä. Suurin osa itsemurhista on miesten tai poikien tekemiä, noin 80 prosenttia. Naisten osuus on pienempi, mutta huolestuttavasti noussut vuosien saatossa. Asia on siis selkeästi ongelma, johon tulee puuttua (Uusitalo 2007: 6).
Ja kun asia on ongelma, tulee sille myös tehdä jotain. Parasta lääkettä on ennakointi ja suojaavien tekijöiden rakentaminen. Tarpeellisuuden tunne, perheen tuki, ystävät, sosiaaliset yhteisöt ja harrastukset. Syrjimättömyys ja kiusaamattomuus. Näihin asioihin panostamalla ja niitä tukemalla saavutetaan jo hyvinkin paljon (Uusitalo 2007: 15). Yhteiskunnan yleisen asenteen tulee olla myös sellainen, että verorahoja suunnataan nykyistä enemmän mielenterveyspalveluihin ja rakenteisiin, jotka tukevat nuorten tulevaisuuden näkymiä. Politiikassa tulee pystyä luomaan visioita, jotka herättävät intohimoa ja toivoa. Tulevaisuus pitää nähdä mahdollisuutena sen sijaan, että luodaan ja pelotellaan erinäisillä uhkakuvilla. Työelämää tulee uudistaa ja rakentaa siitä sellainen, että kaikille löytyy paikka – esimerkiksi nykyistä kahdeksan tunnin työpäivän mallia tulisi kyetä tarkastelemaan täysin uudessa valossa. Tärkeintä on kuitenkin olla avoimia muutokselle, sillä nykyiseen ei voida millään muotoa tyytyä. Eteenpäin on mentävä.
Itse luotan maailmaan ja ihmisiin. Olen saanut kokea niin upeita ihmisiä elämäni aikana, että tiedän hyvän voittavan pahan. Kyse on lähinnä siitä, miten saadaan myös muut uskomaan siihen, että maailmasta voidaan tehdä parempi ja oikeudenmukaisempi paikka elää. Kuten Matti Johannes Koivu on todennut, maailma tarvitsee utopioita. Utopioita, joita ihmiset voivat lähteä toteuttamaan.


Lähde:
Bloggaus on tehty osana viiden blogitekstin sarjaa Metropolian sosionomikoulutuksen kurssilla "Mielenterveys ja päihteet".

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti