Usein paras tapa suhtautua yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja erilaisiin ihmisryhmiin on se, että pyrkii aidosti samaistumaan tilanteeseen. Tähän ajatukseen tulin, kun sosionomin opintojani suorittaessa pääsin kuulemaan Sami Juntusen asiantuntijavierailuluennon Metropolian Sofianlehdon kampuksella toukokuussa 2017.
Sami Juntunen on ihminen, joka kuulee ääniä. Enkä nyt tarkoita keväistä linnunlaulua vaan ääniä, joita vain Sami kuulee. Sami Juntunen kärsii skitsofreniasta. Sami on tuttu henkilö mediasta jo entuudestaan, sillä hänestä on tehty dokumentti ”Äänimies”, joka on aikoinaan esitetty televisiota myöten (Yle 2015). Sami on vieraillut myös Nihilistin seikkailut radio-ohjelmassa, jossa hän puhuu elämästään nykyhetkessä (Lähiradio 2016). Sami on ollut omalla tarinallaan ja panoksellaan levittämässä tietoisuutta äänien kuulemiseen liittyvistä aihepiireistä ja ollut luomassa keskustelua. Antamalla rohkeasti omat kasvonsa aiheelle, on Sami ollut tekemässä mittaamattoman arvokasta työtä ilmapiirin muuttamisen eteen.
Aikaisemmin äänien kuuleminen ei ole ollut minulle kovinkaan tuttu aihepiiri, mutta Samin vierailun jälkeen tuntuu, että ymmärrän aihetta paremmin. Tuntuu, että nyt pystyn samaistumaan paremmin ääniä kuulevien elämään. Samin vierailu herätti samalla myös paljon ajatuksia.
Päällimmäisenä tunteena Samin vierailusta jäi mieleen se, että yhteiskuntamme on ollut todella rujo Samia kohtaan. On likipitäen järkyttävää kuulla, että vasta viimeisten vuosien aikana Sami kertoo saaneensa häntä tyydyttävää ja kunnioittavaa kohtelua ja hoitoa. Tätä ennen häntä on vähätellen, jopa hyssytellen palloteltu paikasta toiseen, joutunut koulukiusatuksi ja lähes tapetuksi vaihtovuotenaan Puolassa. Tuntuu, ettei yhteiskuntamme ole ollut valmis käsittelemään avoimesti äänien kuulemista. Tuntuu, ettei yhteiskunnassamme ole osattu suhtautua oikein skitsofreniaan saati moneen muuhun mielenterveysongelmaan. Onneksi Samin tapaus omalla esimerkillään kertoo kuitenkin siitä, että yhteiskuntamme on alkanut pikkuhiljaa kehittymään. Samia on alettu kohtelemaan kuin ketä tahansa ihmistä. Häntä on ruvettu kuuntelemaan ja hänen sanojaan kunnioitetaan. Myös hänen äänien kuulemisensa on vähentynyt ja ikävät äänet ovat oikean lääkityksen myötä hävinneet lähes kokonaan. Se on hyvä ja elintärkeä signaali.
On kuitenkin mielenkiintoista ajatella asiaa omalta kantilta. Mitä jos minä kuulisin ääniä? Millaisen elämän olisin mahdollisesti elänyt ja millaiseksi kokisin elämäni osana yhteiskuntaa?
On ikävää sanoa, mutta todennäköisesti en olisi tässä. Todennäköisesti en kirjoittaisi aiheesta blogiini enkä opiskelisi sosionomiksi Metropoliassa. Suurella todennäköisyydellä olisin jossain muualla. Saattaisin skitsofrenian lisäksi kärsiä ahdistuksesta ja masennuksesta, todennäköisesti myös eriarvoisuuden tunteesta. Pahimmassa tapauksessa roikkuisin tällä hetkellä narun jatkona. Niin karulta kuin se kuulostaakin, niin kaikki tämä on Samin tarinan pohjalta täysin realistista. On kuitenkin paradoksaalista ajatella, että silti koen, etten olisin yhtään sen erilaisempi vaikka kuulisin ääniä tai alkaisin niitä kuulemaan. Olisin silti se sama Niko kuin nytkin. Sielultani ja sydämeltäni sama ihminen. Onko siis reilua ja oikein, että pieni poikkeama aivojen toiminnassa voi näin radikaalisti muokata elämänpolkumme suuntaa?
Mielestäni tämä ajatusketju jo itsessään tekee kyseisestä yhteiskunnallisesta ilmiöstä epäoikeudenmukaisen. Kuten Samin tarina osoittaa, äänten kuuleminen ei ole itsessään ylitsepääsemätön ongelma. Äänten kanssa oppii kyllä elämään ja ne voi hyväksyä osana omaa persoonaa. Äänten kuuleminen ei tarkoita sitä, etteikö ihminen kykenisi opiskelemaan tai luomaan menestynyttä työuraa. Äänten kuuleminen ei tarkoita sitä, että ihminen olisi hullu eikä häneen voisi luottaa. Ei todellakaan. Suurin mahdollinen ongelma tulee siitä, miten yhteiskunta yksilöä kohtelee. Ennakkoluulot. Me ja te -ajattelutapa. Nuo ihmiskunnan perisynnit.
On elintärkeää, että yhteiskuntamme kohtelee sen jokaista jäsentään samalla kunnioituksella ja arvostuksella. Meidän tulee nähdä erilaisuuksien yli. Paljon yhteiskuntamme arvopohja asialle tekeekin, kuten YK:n ihmisoikeusjulistus (Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 1948), mutta lopulta kaikki lähtee yksilötason ajattelusta. Se miten sinä tai minä suhtaudumme kanssaihmisiimme, on ratkaisevaa. Voimme yksinkertaisilla teoilla ja valinnoilla määrätä sen suunnan mihin yhteiskuntamme muovautuu. Mielestäni Samin esimerkki onkin siinä mielessä loistava, että se herättelee ajattelemaan käytöksemme seurauksia.
Joten ennen kuin annat ennakkoluuloillesi valtaa, niin pysähdy. Perehdy asiaan, kuuntele ja tutki. Jos jännität tai pelkäät, niin älä pysähdy. Pelko on luonnollista, mutta sen edessä ei kannata halvaantua. Mene eteenpäin ja kohtaa erilaisia ihmisiä ja ilmiöitä. Puutu kaikenlaiseen kiusaamiseen ja syrjintään. Ja muista, että pienelläkin asialla on merkitystä. Anna ihmisille mahdollisuus ja vaikutu. Se ei maksa mitään.
Lähteet & linkit:
Bloggaus on tehty osana viiden blogitekstin sarjaa Metropolian sosionomikoulutuksen kurssilla "Mielenterveys ja päihteet".
Sami Juntunen on ihminen, joka kuulee ääniä. Enkä nyt tarkoita keväistä linnunlaulua vaan ääniä, joita vain Sami kuulee. Sami Juntunen kärsii skitsofreniasta. Sami on tuttu henkilö mediasta jo entuudestaan, sillä hänestä on tehty dokumentti ”Äänimies”, joka on aikoinaan esitetty televisiota myöten (Yle 2015). Sami on vieraillut myös Nihilistin seikkailut radio-ohjelmassa, jossa hän puhuu elämästään nykyhetkessä (Lähiradio 2016). Sami on ollut omalla tarinallaan ja panoksellaan levittämässä tietoisuutta äänien kuulemiseen liittyvistä aihepiireistä ja ollut luomassa keskustelua. Antamalla rohkeasti omat kasvonsa aiheelle, on Sami ollut tekemässä mittaamattoman arvokasta työtä ilmapiirin muuttamisen eteen.
Aikaisemmin äänien kuuleminen ei ole ollut minulle kovinkaan tuttu aihepiiri, mutta Samin vierailun jälkeen tuntuu, että ymmärrän aihetta paremmin. Tuntuu, että nyt pystyn samaistumaan paremmin ääniä kuulevien elämään. Samin vierailu herätti samalla myös paljon ajatuksia.
Päällimmäisenä tunteena Samin vierailusta jäi mieleen se, että yhteiskuntamme on ollut todella rujo Samia kohtaan. On likipitäen järkyttävää kuulla, että vasta viimeisten vuosien aikana Sami kertoo saaneensa häntä tyydyttävää ja kunnioittavaa kohtelua ja hoitoa. Tätä ennen häntä on vähätellen, jopa hyssytellen palloteltu paikasta toiseen, joutunut koulukiusatuksi ja lähes tapetuksi vaihtovuotenaan Puolassa. Tuntuu, ettei yhteiskuntamme ole ollut valmis käsittelemään avoimesti äänien kuulemista. Tuntuu, ettei yhteiskunnassamme ole osattu suhtautua oikein skitsofreniaan saati moneen muuhun mielenterveysongelmaan. Onneksi Samin tapaus omalla esimerkillään kertoo kuitenkin siitä, että yhteiskuntamme on alkanut pikkuhiljaa kehittymään. Samia on alettu kohtelemaan kuin ketä tahansa ihmistä. Häntä on ruvettu kuuntelemaan ja hänen sanojaan kunnioitetaan. Myös hänen äänien kuulemisensa on vähentynyt ja ikävät äänet ovat oikean lääkityksen myötä hävinneet lähes kokonaan. Se on hyvä ja elintärkeä signaali.
On kuitenkin mielenkiintoista ajatella asiaa omalta kantilta. Mitä jos minä kuulisin ääniä? Millaisen elämän olisin mahdollisesti elänyt ja millaiseksi kokisin elämäni osana yhteiskuntaa?
On ikävää sanoa, mutta todennäköisesti en olisi tässä. Todennäköisesti en kirjoittaisi aiheesta blogiini enkä opiskelisi sosionomiksi Metropoliassa. Suurella todennäköisyydellä olisin jossain muualla. Saattaisin skitsofrenian lisäksi kärsiä ahdistuksesta ja masennuksesta, todennäköisesti myös eriarvoisuuden tunteesta. Pahimmassa tapauksessa roikkuisin tällä hetkellä narun jatkona. Niin karulta kuin se kuulostaakin, niin kaikki tämä on Samin tarinan pohjalta täysin realistista. On kuitenkin paradoksaalista ajatella, että silti koen, etten olisin yhtään sen erilaisempi vaikka kuulisin ääniä tai alkaisin niitä kuulemaan. Olisin silti se sama Niko kuin nytkin. Sielultani ja sydämeltäni sama ihminen. Onko siis reilua ja oikein, että pieni poikkeama aivojen toiminnassa voi näin radikaalisti muokata elämänpolkumme suuntaa?
Mielestäni tämä ajatusketju jo itsessään tekee kyseisestä yhteiskunnallisesta ilmiöstä epäoikeudenmukaisen. Kuten Samin tarina osoittaa, äänten kuuleminen ei ole itsessään ylitsepääsemätön ongelma. Äänten kanssa oppii kyllä elämään ja ne voi hyväksyä osana omaa persoonaa. Äänten kuuleminen ei tarkoita sitä, etteikö ihminen kykenisi opiskelemaan tai luomaan menestynyttä työuraa. Äänten kuuleminen ei tarkoita sitä, että ihminen olisi hullu eikä häneen voisi luottaa. Ei todellakaan. Suurin mahdollinen ongelma tulee siitä, miten yhteiskunta yksilöä kohtelee. Ennakkoluulot. Me ja te -ajattelutapa. Nuo ihmiskunnan perisynnit.
On elintärkeää, että yhteiskuntamme kohtelee sen jokaista jäsentään samalla kunnioituksella ja arvostuksella. Meidän tulee nähdä erilaisuuksien yli. Paljon yhteiskuntamme arvopohja asialle tekeekin, kuten YK:n ihmisoikeusjulistus (Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 1948), mutta lopulta kaikki lähtee yksilötason ajattelusta. Se miten sinä tai minä suhtaudumme kanssaihmisiimme, on ratkaisevaa. Voimme yksinkertaisilla teoilla ja valinnoilla määrätä sen suunnan mihin yhteiskuntamme muovautuu. Mielestäni Samin esimerkki onkin siinä mielessä loistava, että se herättelee ajattelemaan käytöksemme seurauksia.
Joten ennen kuin annat ennakkoluuloillesi valtaa, niin pysähdy. Perehdy asiaan, kuuntele ja tutki. Jos jännität tai pelkäät, niin älä pysähdy. Pelko on luonnollista, mutta sen edessä ei kannata halvaantua. Mene eteenpäin ja kohtaa erilaisia ihmisiä ja ilmiöitä. Puutu kaikenlaiseen kiusaamiseen ja syrjintään. Ja muista, että pienelläkin asialla on merkitystä. Anna ihmisille mahdollisuus ja vaikutu. Se ei maksa mitään.
- Yle. 2015. Äänimies. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/04/16/dokumenttiprojekti-aanimies
- Nihilistin seikkailut. 2016. Mies, joka vapautui äänistä. https://www.facebook.com/nihilistinseikkailut/videos/858229977644124/
- United Nations Human Rights. 2017. Verkkodokumentti. Luettu 5.5.2017. http://www.ohchr.org/EN/UDHR/Pages/Language.aspx?LangID=fin
Bloggaus on tehty osana viiden blogitekstin sarjaa Metropolian sosionomikoulutuksen kurssilla "Mielenterveys ja päihteet".
Kommentit