Viime viikonloppuna syysloman kunniaksi tuli lähdettyä Tampereelle juhlimaan Lost In Music -nimistä klubifestivaalia. Itselleni entuudestaan tuntematon festivaalipaketti vaikutti ennakkoon sisällöltään sellaiselta, joka toisi varmasti mukavaa piristystä alkavaan syksyyn. Myös Tampere paikkana houkutti, sillä kyseisestä kaupungista on aina kuullut pelkästään hyvää. Festivaali ei ollut myöskään opiskelijabudjettiin mahdoton, sillä 35 eurolla sai neljän päivän rannekkeen kaikkiin rientoihin.
Keskiviikosta lauantaihin kestäneissä karkeloissa valitsin päiviksi torstain ja perjantain. Suurinta mielenkiintoa herätti ennakkoon Ruusut, mutta myös The Holyn livesetin näkeminen kiinnosti tavanomaista enemmän. Perjantain puolelta puolestaan artisteja ei niinkään jaksanut ennakkoon tuijotella, kun tiesi, että viimeistään Elias Gould tulee lietsomaan hyvät juhlat käyntiin.
Festivaalit alkoivat omalta kohdaltani torstaina Tullikamarin Pakkahuoneelta, kun illan ensimmäinen bändi, The Holy, kapusi lavalle. Daughter -nimisen debyyttilevyn muutama viikko sitten julkaissut bändi on kerännyt paljon kehuja ympäri mediaa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ja Soundi ovat antaneet levylle paljon kiitosta. Bändin musiikkia on kuvailtu muun muassa "uljaan mahtipontiseksi".
The Holyn keikka mukaili näitä hehkutuksia. Tietyllä tapaa on hämmästyttävää, että bändi on julkaissut vasta yhden albumikokonaisuuden. Sen verran pätevää oli porukan tekeminen Pakkahuoneella. The Holy soittaa loistavasti yhteen, soundit ovat mahtavia, kappaleet rullaavat hienosti toinen toisensa perään ja lavalta huokuva tunne on voimakasta. Kruunauksena Eetu Henrik Iivari vetää Editorsin Tom Smithin lauluääntä muistuttavalla soundilla paketin hienosti kasaan. Myös bändin ulkoinen habitus on visuaalisesti miellyttävä ja kansainväliset raamit täyttävä.
Kokonaisuudessaan The Holyn keikan voi sanoa menevän heittämällä koko festivaalien parhaimpien settien joukkoon. Jos bändin työmoraali ja tekemisen taso pysyy tämän kaltaisena, ei ole ollenkaan yliammuttua toivoa bändistä suomalaista vientitoivoa maailmalle.
The Holyn jälkeen Pakkahuoneella oli vuorossa Ruusut. Kesällä ensimmäisen keikan Sidewaysissa vetänyt superpoppoo on siitä lähtien herättänyt erityistä mielenkiintoa. Bändi on julkaissut omaa nimeään kantavan debyyttilevyn ja keikkunut liki jokaisen mediatalon otsikoissa. Ruusujen ensimmäinen oma Helsingin keikka myytiin viikkoja ennen tapahtumaa loppuun. Kysyntää olisi ollut jopa lisäkeikkaan asti. On siis selvää, että suhteutettuna mielenkiinto on varsinkin pääkaupunkiseudulla ennennäkemättömän suurta.
Suurta kysyntä on myös Tampereella. Kun torstaina kello 20.30 Ruusujen keikka alkoi, oli Pakkahuone lähes täynnä. Odottavan tunnelman bändi vapautti aloittaessaan soittonsa debyyttisinkullaan Käärmeen sisällä. Tästä eteenpäin meno oli määrätietoista ja vakuuttavaa aina päätyyn asti. Keikan tähtihetkiksi nousivat kappaleet 555 ja Suden suu, joista ensimmäisellä kävi vierailemassa mukana Paperi T. Myös uusi julkaisematon kappale toimi loistavasti. Tunnelma näillä kappaleilla pystyttiin viemään upeasti arjen yläpuolelle. Varsinki 555 veti ihon kananlihalle ja nousi yksittäisenä hetkenä koko festivaali-illan upeimmaksi.
Ruusujen kokonaisuudessa eniten omaa korvaani miellytti Samuli Kukkolan tekeminen laitteistonsa takana. Samulin kyky viedä bändin soundimaailma rave-henkisiin sfääreihin on äärimmäisen toimivaa. Myös Alpo Nummelin pitää pakettia hyvin kasassa. Sen sijaan Ringa Mannerin ja Miikka Koiviston roolien jako tuntuu vielä hiukan muotoa hakevalta. Disco Ensemblesta tutulla Koivistolla on todistetusti kiviä ottaa yleisö haltuun, joten tätä tulisi mielestäni hyödyntää nykyistä paremmin. Tämä voisi myös samalla olla vähentämässä Ringaan kohdistuvaa painetta, joka on verrattaen kovaa.
Ajankohtaan ja bändin nuoruuteen nähden keikka oli kokonaisuudessaan onnistunut. Ruusujen suurimmat tähtihetket tullaan kuitenkin näkemään tulevaisuudessa hikisillä klubeilla puolenyön pintaan, kun viikko on pyörähtänyt jo viikonlopun puolelle. Esimerkiksi Korjaamon joulukuun keikkaa voi jo nyt alkaa odottamaan vesi kielellä.
Ruusujen jälkeen vuorossa oli Iisa. Valitettavasti omalta kohdaltani Iisan uuden levyn ensiesitys meni aikalailla ohi. Sen mitä keikasta ehti kuitenkin nähdä, niin artistin tyyli on muuttunut. Askeleita räväkämpään ja tuhmempaan suuntaan on selkeästi otettu.
Iisan jälkeen Pakkahuoneen illan päätti Paperi T. Valinta Pakkahuoneelle jäämiseen oli lopulta helppo, vaikka Doriksessa olisikin samoihin aikoihin ollut esiintymässä houkuttelevat NEØV ja Detalji.
Sopivan hillityssä torstai-illassa Paperi T hoiti leiviskänsä todella hyvin. Paprun tekeminen on pomminvarmaa, artikulaatio poikkeuksellisen selkeää sekä tunteen tuominen kappaleisiin omaa luokkaansa. Pari vuotta sitten Paperi T oli sen verran paljon esillä joka paikassa, että tietynlainen ähky ehti jo tulla. Nyt Papru tuntuu kuitenkin taas raikkaalta. Ikään kuin mitä hän oli parhaimmillaan Ruger Hauerissa. Pakkahuoneella hän myös näytti, miksi on yksi Suomen suosituimmista ja arvostetuimmista artisteista. Keikka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan illan vakuuttavin esitys. Yleisö sai sen, mitä oli tullut hakemaan.
Perjantai alkoi puolestaan olutbaari O'Connellsista. O'Connellsissa oli tarjolla tunnin verran kotimaista nousevaa stand-upia. Läppien taso ei valitettavasti noussut erityisen korkealle. Poikkeuksen tekivät kuitenkin Mikko Kauppinen ja Eero Corso, joiden häiriintyneet sessiot saivat yleisön kunnolla nauramaan. Varsinkin Mikko Kauppisen omaperäistä ja toimivaa settiä kannattaa ehdottomasti käydä vilkaisemassa.
Stand-upin jälkeen oli hyvä palata taas musiikin pariin ja suunnata torstaina missattuun Dorikseen. Doriksessa esiintymisensä oli aloittamassa Rebecca. Rebecca, joka ei ole julkaissut missään vielä kappalettakaan, osoittautui todella miellyttäväksi tuttavuudeksi. RnB'tä, poppia, soulia ja räppiä yhdistelevä nuori nainen veti komealla äänellä puolen tunnin settinsä läpi. Lavapreesens on hyvä ja lupauksia antava. Räppipainotteiset kappaleet toimivat parhaiten. Jos jonkinlaista vertailupohjaa haluaa lähteä hakemaan, niin ensimmäisenä tulee mieleen ruotsalainen Seinabo Sey. Nähtäväksi jää, millaisen koneiston Rebecca saa tulevaisuudessaan taustalle ja miten nyt kuultuja kappaleita lähdetään julkaisemaan.
Rebaccan esityksen jälkeen oli helppo suunnata jälleen Tullikamariin ja siellä Klubin puolelle. Klubilla odotti perjantain takuuvarmin artisti eli Elias Gould. Gould, joka on jo nyt huikea liveartisti, hoiti hommansa upeasti bändinsä kanssa. Ero torstain tunnelmaan oli myös huomattava. Nyt yleisö oli paljon vapautuneempaa ja enemmän juhlatuulella. Keikan ajoitus oli sikälikin täydellinen. Vaikka debyyttialbumia vielä odotellaankin, niin kappaleet ovat silti jo hyvin tuttuja. Ihmiset osasivat Tampereella kappaleiden sanoja ja elivät alusta alkaen mukana. Keikka rullasi alusta loppuun hyvällä energialla ja jätti superhyvän maun suuhun. Parasta Elias Gouldissa on se, että hän kohtelee kuulijoitaan arvostavasti ja osaa käsitellä loistavasti yleisöään. Kunhan vain nykyisenkaltainen nöyryys tekemistä kohtaan säilyy, niin on vain ajan kysymys milloin kundi lyö isommin läpi.
Elias Gouldin jälkeen vuorossa oli Onni Boi. Onni Boi oli ennakolta itselleni kysymysmerkki. Epäilin hiukan ennakkoon, että miten EP:llä toimivat kappaleet soivat livenä. Epäilykseni olivat kuitenkin täysin turhia. Onni Boi oli itselleni festivaalien suurin onnistuja. Soundit olivat todella smootheja ja koukuttavia sekä tunnelma aidon välitön. "Boi Band" soitti todella hyvin ja sai EP:llä soivat kappaleet kuulostamaan entistä paremmilta. Todella toimivaa, kaunista ja mämmistä soundia, ilman että pupillien on pakko olla lautasen kokoiset. Kauttaaltaan täydet pisteet Onni Boille, täydellinen setti.
Illan Pakkahuoneen puolella päätti View. Klubin puolelta saaduilla lämmöillä View toimi oikein hyvin. Parasta kyseisen räppärin setissä on ehdottomasti soundimaailma, joka on ensiluokkaista. Välillä kuitenkin tuntuu, että itse räppääminen ei vielä nouse aivan soundien tasolle. Yleisilme on kuitenkin hyvä ja konsepti toimiva.
Perjantain illan Klubin puolella puolestaan päätti Versace Henrik. Omat ja seuralaiseni paukut olivat kuitenkin tässä vaiheessa iltaa sen verran vähissä, että "Henrik Lamarin" keikka oli suosiolla jätettävä väliin. Meininki vaikutti kuitenkin alun perusteella sen verran sekavalta, että tuskin yleisöstä kukaan on jäänyt varsinaisesti kylmäksi.
Lauantaina, kun lähdin suuntaamaan takaisin kohti Helsinkiä, pystyin sanomaan koko kahden päivän olleen todella jees. Festivaali tarjosi sen, mitä siltä tuli hakemaan. Ihmiset olivat mukavia, yleistunnelma miellyttävä, artistikauttaus ajankohtainen ja aikataulutus varsin onnistunut. Konseptina Lost In Music toimii. Hiukan jäi harmittamaan se, että keikat painottuivat hyvinkin samoihin aikoihin, jolloin auttamatta pienemmät artistit pienemmissä paikoissa jäivät näkemättä. Esimerkiksi tämän takia NEØV ja Vuoret jäivät paitsioon. Jos ohjelmaa pystyttäisiin räätälöimään enemmän siihen suuntaan, että myös alkuillasta olisi enemmän keikkoja, niin paketti toimisi peruskuluttajan kannalta paremmin. Myös katukuvaan voisi pyrkiä tuomaan festivaalia paremmin esille. Muuten kritisoitavaa ei oikein löydy.
Anyway. Kiitokset Tampereelle ja festivaalien järjestäjille! Teette hienoa ja tärkeää työtä suomalaisen musiikin eteen. Ja erityiskiitokset vielä sille mimmille, joka maksoi mun kaljan kaupassa, kun oma kortti ei toiminut. Jäi lämmittämään sydäntä. Nähdään ensi vuonna! ❤️
Sopivan hillityssä torstai-illassa Paperi T hoiti leiviskänsä todella hyvin. Paprun tekeminen on pomminvarmaa, artikulaatio poikkeuksellisen selkeää sekä tunteen tuominen kappaleisiin omaa luokkaansa. Pari vuotta sitten Paperi T oli sen verran paljon esillä joka paikassa, että tietynlainen ähky ehti jo tulla. Nyt Papru tuntuu kuitenkin taas raikkaalta. Ikään kuin mitä hän oli parhaimmillaan Ruger Hauerissa. Pakkahuoneella hän myös näytti, miksi on yksi Suomen suosituimmista ja arvostetuimmista artisteista. Keikka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan illan vakuuttavin esitys. Yleisö sai sen, mitä oli tullut hakemaan.
Perjantai alkoi puolestaan olutbaari O'Connellsista. O'Connellsissa oli tarjolla tunnin verran kotimaista nousevaa stand-upia. Läppien taso ei valitettavasti noussut erityisen korkealle. Poikkeuksen tekivät kuitenkin Mikko Kauppinen ja Eero Corso, joiden häiriintyneet sessiot saivat yleisön kunnolla nauramaan. Varsinkin Mikko Kauppisen omaperäistä ja toimivaa settiä kannattaa ehdottomasti käydä vilkaisemassa.
Stand-upin jälkeen oli hyvä palata taas musiikin pariin ja suunnata torstaina missattuun Dorikseen. Doriksessa esiintymisensä oli aloittamassa Rebecca. Rebecca, joka ei ole julkaissut missään vielä kappalettakaan, osoittautui todella miellyttäväksi tuttavuudeksi. RnB'tä, poppia, soulia ja räppiä yhdistelevä nuori nainen veti komealla äänellä puolen tunnin settinsä läpi. Lavapreesens on hyvä ja lupauksia antava. Räppipainotteiset kappaleet toimivat parhaiten. Jos jonkinlaista vertailupohjaa haluaa lähteä hakemaan, niin ensimmäisenä tulee mieleen ruotsalainen Seinabo Sey. Nähtäväksi jää, millaisen koneiston Rebecca saa tulevaisuudessaan taustalle ja miten nyt kuultuja kappaleita lähdetään julkaisemaan.
Rebaccan esityksen jälkeen oli helppo suunnata jälleen Tullikamariin ja siellä Klubin puolelle. Klubilla odotti perjantain takuuvarmin artisti eli Elias Gould. Gould, joka on jo nyt huikea liveartisti, hoiti hommansa upeasti bändinsä kanssa. Ero torstain tunnelmaan oli myös huomattava. Nyt yleisö oli paljon vapautuneempaa ja enemmän juhlatuulella. Keikan ajoitus oli sikälikin täydellinen. Vaikka debyyttialbumia vielä odotellaankin, niin kappaleet ovat silti jo hyvin tuttuja. Ihmiset osasivat Tampereella kappaleiden sanoja ja elivät alusta alkaen mukana. Keikka rullasi alusta loppuun hyvällä energialla ja jätti superhyvän maun suuhun. Parasta Elias Gouldissa on se, että hän kohtelee kuulijoitaan arvostavasti ja osaa käsitellä loistavasti yleisöään. Kunhan vain nykyisenkaltainen nöyryys tekemistä kohtaan säilyy, niin on vain ajan kysymys milloin kundi lyö isommin läpi.
Elias Gouldin jälkeen vuorossa oli Onni Boi. Onni Boi oli ennakolta itselleni kysymysmerkki. Epäilin hiukan ennakkoon, että miten EP:llä toimivat kappaleet soivat livenä. Epäilykseni olivat kuitenkin täysin turhia. Onni Boi oli itselleni festivaalien suurin onnistuja. Soundit olivat todella smootheja ja koukuttavia sekä tunnelma aidon välitön. "Boi Band" soitti todella hyvin ja sai EP:llä soivat kappaleet kuulostamaan entistä paremmilta. Todella toimivaa, kaunista ja mämmistä soundia, ilman että pupillien on pakko olla lautasen kokoiset. Kauttaaltaan täydet pisteet Onni Boille, täydellinen setti.
Illan Pakkahuoneen puolella päätti View. Klubin puolelta saaduilla lämmöillä View toimi oikein hyvin. Parasta kyseisen räppärin setissä on ehdottomasti soundimaailma, joka on ensiluokkaista. Välillä kuitenkin tuntuu, että itse räppääminen ei vielä nouse aivan soundien tasolle. Yleisilme on kuitenkin hyvä ja konsepti toimiva.
Perjantain illan Klubin puolella puolestaan päätti Versace Henrik. Omat ja seuralaiseni paukut olivat kuitenkin tässä vaiheessa iltaa sen verran vähissä, että "Henrik Lamarin" keikka oli suosiolla jätettävä väliin. Meininki vaikutti kuitenkin alun perusteella sen verran sekavalta, että tuskin yleisöstä kukaan on jäänyt varsinaisesti kylmäksi.
Lauantaina, kun lähdin suuntaamaan takaisin kohti Helsinkiä, pystyin sanomaan koko kahden päivän olleen todella jees. Festivaali tarjosi sen, mitä siltä tuli hakemaan. Ihmiset olivat mukavia, yleistunnelma miellyttävä, artistikauttaus ajankohtainen ja aikataulutus varsin onnistunut. Konseptina Lost In Music toimii. Hiukan jäi harmittamaan se, että keikat painottuivat hyvinkin samoihin aikoihin, jolloin auttamatta pienemmät artistit pienemmissä paikoissa jäivät näkemättä. Esimerkiksi tämän takia NEØV ja Vuoret jäivät paitsioon. Jos ohjelmaa pystyttäisiin räätälöimään enemmän siihen suuntaan, että myös alkuillasta olisi enemmän keikkoja, niin paketti toimisi peruskuluttajan kannalta paremmin. Myös katukuvaan voisi pyrkiä tuomaan festivaalia paremmin esille. Muuten kritisoitavaa ei oikein löydy.
Anyway. Kiitokset Tampereelle ja festivaalien järjestäjille! Teette hienoa ja tärkeää työtä suomalaisen musiikin eteen. Ja erityiskiitokset vielä sille mimmille, joka maksoi mun kaljan kaupassa, kun oma kortti ei toiminut. Jäi lämmittämään sydäntä. Nähdään ensi vuonna! ❤️
Kommentit