Flow Festival 2017 - parasta flowta vuosiin

Helsingin Suvilahdessa elokuisin järjestettävä Flow Festival on muotoutunut itselleni viime vuosina kesän yhdeksi suurimmista kohokohdista, tietynlaiseksi kiteytymäksi, jossa on päässyt kokemaan ikimuistoisen upeita hetkiä ja nauttimaan mitä ainutlaatuisemmasta seurasta ja musiikista. Eikä varmastikaan ihme, sillä kuulun juuri siihen kohderyhmään, johon Flow uppoaa kuin veitsi lämpimään voihin. Tykkään siitä, että asiat toteutetaan tyylikkään laadukkaasti, intohimoisten visioiden ohjaamina. Kun tähän yhdistetään upea musiikki, mahtavat ruuat, häikäisevän tyylikäs visuaalinen ilme, miellyttävä miljöö ja mitä sydämellisin seura, ei enempää tarvitse toivoa. Yksinkertaisesti sanottuna Flow Festival on vain helvetin upea tapahtuma. Niin upea, että ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa haluan hiukan avata omia festarikokemuksiani näin julkisesti bloggauksen muodossa.

Ja oikeastaan, tämän kaltainen bloggaus olisi pitänyt tehdä muutenkin jo aikoja sitten, sillä erilaisten artistien ja bändien keikkoja on tullut kierreltyä intohimoisesti jo vuosien ajan. On varsin hölmöä olla jakamatta asioita, joista tietää olevan iloa ihmisille.

Mutta. Ennen kuin mennään tämän vuotiseen Flowhun, niin on hyvä palata hiukan viime kesään, vuoden 2016 Flow Festivaliin. Tämä siksi, että tuolloin ensimmäistä kertaa huolestuin kyseisen festivaalin kehityssuunnasta, joka oli osaltaan vaikuttamassa tämän vuotisiin ennakko-odotuksiini. Ihmisiä oli tuona vuonna yksinkertaisesti aivan liikaa. Festivaalialue oli ruuhkainen, ruokapisteillä oli jatkuvasti tungosta ja keikkapaikat olivat likipitäen kaikki tungokseen asti täynnä. Alueella oli yksinkertaisesti epämiellyttävää ja hankalaa liikkua, varsinkin kun oli isommalla porukalla liikenteessä. Vaikka viikonloppu olikin silti ikimuistoinen ja lämminhenkinen, niin tämä auttamatta söi fiilistä ja herätti kysymyksen esille: onko Flow kasvanut nyt oikeasti liian isoksi? Onko ahneus astunut kuvaan?

Tästä epävarmuudesta johtuen odotukset tämän vuotiseen Flowhun olivat normaalia maltillisemmat. Onneksi lopulta voi sanoa, että ehkä hyvä niin, sillä täten Flow pääsi taas yllättämään positiivisen raikkaalla tavalla ja palauttamaan sen tietynlaisen ensimmäisen vuoden lumouksen, jota aikoinaan festivaaleilla koki kun sinne ensimmäistä kertaa vuonna 2013 eksyi. Tänä vuonna kun homma toimi taas totutulla tavalla; aluetta oli laajennettu erittäin toimivalla tavalla, ruuhkaa ei ollut, ruokapuoli oli laadukasta ja veti hyvin, artistikattaus oli äärimmäisen laadukas ja kattava, ohjelma oli ajatuksella toteutettu, alueen visuaalista ilmettä oli himpun verran terävöitetty sekä vesipisteet ja vessat toimivat moitteettomasti. Tärkeintä oli kuitenkin se, että kävijöiden palautetta oli aidosti kuunneltu ja niistä oli otettu oppia. Se on elintärkeä signaali kuluttajalle, joka saa allekirjoittaneenkin uskomaan siihen, että omilla toimillaan voi vaikuttaa kyseisen festivaalin kehityssuuntaan ja sen tulevaisuuden rakentamiseen.

Tämän vuoden Flowhun ostin kolmen päivän lipun. Tarkoituksena oli kerrankin mennä pienellä porukalla puhtaasti artistit edellä ja rakentaa oma aikataulu sen mukaan. Ja miksi ei, olihan tämän vuoden kattaus varsinkin omaan makuuni hävyttömän maukas. Tarjonta oli hyvä sekoitus niin kotimaisia nousevia artisteja kuin ulkomailta naarattuja musiikillisia helmiä. Oman ohjelman pystyi rakentamaan kätevästi eikä ikävämpiä päällekkäisyyksiä sen suuremmin syntynyt. Lähtökohta oli herkullinen. Seuraavassa jaan päivät kolmeen osioon, perjantaista sunnuntaihin, joista jokainen päivä sisälsi omanlaisensa tähtihetkensä.

Perjantai – Aphex Twinin ylivoimaa

Flow Festivalien avauspäivänä, perjantaina, saavuimme festivaalialueelle kello 16.30 pintaan. Alueelle saapuminen hiukan venyi allekirjoittaneelle totuttuun tapaan, joten aivan ensimmäisiä säkeitä emme Kauriinmetsästäjiltä ehtineet Zalandon Black Tentissä kuulla. Tämä ei kuitenkaan sen isommin haitannut, sillä telttaa kohti suunnatessa oli näky sydäntälämmittävä: ihmisiä oli eksynyt runsaasti seuraamaan kaksikon keikkaa. Teltta oli lähes täynnä, kun Kauriinmetsästäjien hunajaisen tarttuvat soundit kaikuivat ympäri aluetta. Visuaalinen ilme bändillä on raikas ja homma tuntuu pelittävän muutenkin todella hyvin. Ihmiset selvästikin tykkäsivät kuulemastaan. Vielä vuosi sitten tämän kaltainen tilanne ei olisi todellakaan ollut itsestäänselvää. Tuolloin Kauriinmetsästäjät vasta aloittelivat uutta projektiaan Stockersin jäljistä, soittaen kouralliselle ihmisiä Alppipuiston ilmaisfestivaaleilla pienen tihkusateen saattelemina. Jälki oli kuitenkin jo tuolloin lupauksia herättävää. Nyt kaksikko on kasvanut siihen pisteeseen, että vain taivas on rajana. Pohja on tehty vankaksi, josta on hyvä lähteä rakentamaan uusia hittejä radiokanavien soittoon. Tien tältä osin ei pitäisi olla ollenkaan mahdoton, pikemminkin päinvastoin. Vielä kun keikkasetteihin kaksikko saa saumattomuutta lisää, kappaleista toisiin siirtymistä sujuvammaksi, niin keikkakokemus nousee tuolloin vielä entistä paremmaksi ja jouhevammaksi.

Kauriinmetsästäjien jälkeen vuorossa oli uudessa lokaatiossa sijainnut, tunnelmallinen 360-lava ja siellä soittanut nuori ruotsalaisnainen Skott. Artisti, joka edustaa nousevia nuoria indieartisteja, veti tasaisen varman ja eheän setin. Kappaleiden rungot ja kokonaisuus ovat kauttaaltaan laadukasta ja miellyttävää kuunneltavaa. Mukavan kevyttä elektronissävytteistä poppia, joka toimi varsinkin perjantain lämpimään alkuiltaan mainiosti.

Päälavan perjantain osalta aloitti puolestaan oululaislähtöinen bändi nimeltä Satellite Stories. Satellite Storiesin valinta päälavan aloittajaksi oli varsin onnistunut ja fiksu veto. Nuoret miehet veivaavat oikein tyylikkäästi menevää indiepoppia, jonka musiikista on selkeästi kuultavista sellainenkin suuruus kuin Two Door Cinema Club. Kun Satellite Storiesia kuuntelee, tulee takuuvarmasti hyvä olo - aivan kuten tälläkin kertaa. Yleisöä oli kertynyt yllättävänkin paljon lavan eteen, soitto rullasi ja Esa Mankisen välispiikit toimivat hyvin, ryhdittäen samalla kokonaisuutta. Tälle bändille ei vain voi yksinkertaisesti kääntää selkää, sillä niin sympaattinen ja aito se on. Parhaimmillaan he ovat pienemmillä klubeilla puolenyön pintaan, kun jengi antautuu kunnolla rytmien vietäväksi, mutta Flowssa he täyttivät päälavan saappaat myös mallikkaasti. Isompi kansainvälinen läpimurto vaatii vielä hiukan suurempia palleja, paksumpaa selkänahkaa, hiukan kansainvälisempää visuaalista ilmettä sekä tuuria, mutta pitkää ja hyvää uraa tälle bändille voi jo tällä meiningillä taata. Todella hyvä.

Satellite Storiesin jälkeen oli tarkoitus ottaa hiukan happea, mutta Lapin Kulta teltassa aloittanut Reino Nordin oli sitten lopulta kuitenkin nähtävä. Pikakomennuksella tuuraamaan tullut Reino Nordin otti yleisön haltuun ja tarjosi hittikimaran kuulijoilleen. Livenä Reino Nordin on loistava laulaja, jonka ääni pääsee hyvin oikeuksiin varsinkin uudemmassa tuotannossa. Ylipäätään uusimmalla levyllään tehty tyylimuutos popimpaan suuntaan, josta vaikutteita on haettu aina Disclosuresta asti, on ollut napakymppi. Tällä hetkellä Reino Nordin kuuluu niihin artisteihin, jonka kädestä syödään. Flown keikka oli kokonaisuudessaan onnistunut ja varmasti artistille itselleenkin hyvin ikimuistoinen.

Reino Nordinin jälkeen lauteille Lapin Kulta teltassa hyppäsi Aphex Twin. Tämä minulle entuudestaan tuntematon elektronisen musiikin suuruus kääri hauiksensa esiin perjantai-illassa. Meininki oli harkittua, räväkkää, läähästyttävää, hikistä, nopeaa ja suoraviivaista. Visuaalinen ilotulitus oli omaa luokkaansa. Elektroniset soundit sinkoilivat sinne tänne pysyen kuitenkin hyvin kasassa. Aivan kokonaan tätä ilotulitusta emme seuranneet loppuun asti, sillä ruokaakin oli jossain vaiheessa saatava, mutta vaikka kokemus ei sataprosenttinen ollutkaan, voi selkä suorana todeta, että Aphex Twin tarjoili koko perjantain päivän kovimman pläjäyksen. En ollenkaan ihmettele, miksi jotkut tulvivat Flowhun katsomaan vain tätä kyseistä tykitystä.

Perjantain odotetuin artisti oli Lana Del Rey. Kyseinen artisti priorisoitiin asiaan kuuluvasti etusijalle. Vaikka koskaan en ole oikein saanut kiinni siitä mihin Lana Del Reyn melankolian jättisuosio perustuu, niin nyt se oli mielenkiintoista kokea. Keikka oli kokonaisuutena hyvä. Tunnelma oli ammattimaisesti luotu, bändi soitti hyvin yhteen ja näytti hyvältä. Lana Del Rey otti lavan haltuun superpopparin elkein, hillitysti omalla tyylillään. Kritiikkiä tuli kappalelistaa kohtaan, joka oli monen mielestä hiukan mielikuvitukseton ja varman päälle pelattu. Itseäni se ei kuitenkaan erityisemmin haitannut. Kouluarvosanoin voisi antaa vahvan kasin. Flown tähtihetkeksi ei Lana Del Rey kohonnut, mutta tuskinpa kukaan rahojaankaan pettyneenä menee takaisin pyytämään jos oli tämän vetonaulan ansiosta paikalle hiippaillut.

Lana Del Reyn jälkeen illan päätti Lapin Kulta teltassa London Grammar. Kaksi albumia julkaissut indietrio, joka nojaa musiikissaan vahvasti minimaalisuuteen, herkkyyteen, utuisuuteen ja tunnelmointiin, naulasi perjantaipäivän upeasti pakettiin. Hannah Reidin tulkinta ja lauluääni ovat vailla vertaansa. Myös taustalla pyörineet visuaalit olivat jälleen kerran onnistuneita ja toivat mahtipontisuutta esitykselle. Tässä vaiheessa iltaa omat jalat ja selkä olivat kuitenkin jo sen verran hapoilla, että enempää ei tältä päivältä enää olisi pystynyt vastaanottamaan. Olo oli kuitenkin todella onnellinen, kun päivä oli saatu päätökseensä. Upea aloitus Flowlle.

Lauantai – The xx, oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Lauantaista tiedettiin tulevan hankala. Sääennustukset olivat lupailleet koko viikon ajan ukkosrintamaa lauantaille. Tapahtuneen kaltaista pienimuotoista katastrofia ei kuitenkaan olisi kukaan uskonut. Ehkä pientä hetkellistä kovempaa sadekuuroa ja muutamaa salamaa, mutta ei nyt sentään semmoista myrskyä, että alueen suurin teltta meinaa revetä keskeltä kahtia. Käytännössä tämän myrskyn takia päivä suli torsoksi. Kun vettä tuli siihen malliin, että lavat jouduttiin sulkemaan muutamaa pienempää spottia lukuun ottamatta, päätimme käydä ottamassa vauhtia kotoota käsin. Tämän vuoksi jäi muutama artisti näkemättä, muun muassa Sampha, jonka esitys jouduttiin kokonaan perumaan. Myös aikataulumuutoksien seurauksena The Bicep jäi kokematta, mikä oli itselleni raskain pettymys lauantaipäivässä. Oli kuitenkin onni onnettomuudessa, että toinen klo 22.00 lähestynyt ukkosrintama ei osunut Suvilahden päälle vaan kiersi sen ohi. Muussa tapauksessa illan helmen, The xx:n keikka olisi jäänyt kokematta.

Vaikka lauantai oli suurimmalta osin vittumainen pannukakku, jossa perkeleet ja saatanat lensivät moneenkin kertaan suusta, päättyi ilta johonkin todella kauniiseen ja ainutlaatuiseen, joka sai unohtamaan kaiken ikävän. The xx oli kerrassaan jotain niin upeaa ja ainutlaatuista, jotain todella onnistunutta ja mahtavaa. Voin sanoa käsi sydämellä, että The xx:n keikka oli paras päälavan keikka Flowssa mitä olen itse ollut todistamassa. Tunnelma oli ainutlaatuinen jo heti ensimmäisestä soinnusta lähtien. Bändi piti yleisönsä hyvin otteessaan, vieden keikkaa kärsivällisen kunnianhimoisesti eteenpäin. Esitys kasvoi kappale kappaleelta. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun setin loppupuolella Jamie otti homman haltuun pömpeliensä takaa ja tykitti tajunnanräjäyttävän euforiaryöpyn festariyleisön sekaan, oli koko kansa sulaa vahaa. Samalla tulin myös ymmärtäneeksi sen miksi The xx on olemassa sen sijaan, että Jamie Smith vetäisi pelkästään soolokeikkoja; Jamie on yksinäänkin äärimmäisen hyvä, mutta Romyn ja Oliverin kanssa kokonaisuus on paljon isompaa, vakuuttavampaa, kokonaisvaltaisempaa ja harmonisempaa kuin yksin tykittäessä. Tällä hetkellä The xx kuuluu niihin ainutlaatuisiin bändeihin isolla B:llä, joilla on kokonaisuus niin hyvin hallussa kuin se vain on mahdollista. Kerrassaan upeaa, sanoinkuvaamattoman hienoa.

Sunnuntai – Moderatin juhlat

Harvoin festivaaleilla, tai arjessa yleensäkään, sunnuntai on se isoin ja odotetuin päivä. Tänä viikonloppuna se kuitenkin oli sitä. Sunnuntaina Flow Festivalilla oli marssittaa ohjelmaansa sellaisia herkkupaloja kuin Frank Ocean ja Moderat. Harvinaislaatuisen kovia artisteja, joiden ammattitaitoa ei voi kuin vain ihailla. Varsinkin ensiksi mainittua monikin flowkävijä oli jo mehustellut kuukausia.

Omalta osaltani päivä lähti käyntiin jo 14.15 Vestan keikalla. Oli vain yksinkertaisesti pakko päästä todistamaan sitä hetkeä, kun Vesta kapusi Zalandon Black Tentin lavalle. Syykin on monisyinen; Vestan ura on tehnyt aivan käsittämättömän nousun viimeisen vuoden aikana. Vielä vuosi sitten tämä nuori naikkonen soitteli akustisesti Siltasessa kahdestaan KASPERGn kanssa. Tuolloin ei olisi voinut kuvitella kuinka isoksi Vesta voisi näin lyhyessä ajassa kasvaa. Nykyään KASPERG on siirtynyt muihin kuvioihin ja tilalle Vesta on saanut kunnon taustavoimat ja bändin. Ja hyvä niin, sillä väkevän hyvä bändi on Vestan selkäranka. He soittavat hyvin yhteen ja luovat täydellisen spottivalon, jossa Vestan tulkinnat pääsevät oikeuksiinsa. Vestan, jonka vahvuuksiin kuuluu upean lauluäänen lisäksi omaperäiset lyriikat sekä vetoavan hauska persoona, tie suomipopin indietaivaalle onkin liki pedattu. Vertaukset Chisuun ja muihin vahvoihin naisartisteihin eivät ole ollenkaan ylimitoitettuja, jos suunta pysyy nykyisenkaltaisena. Itse Vestan Flown keikka oli hyvä, joksikin hiukan hermostunut joka näkyi välispiikeissä, mutta vahvisti vain kokonaisuudessaan sitä mielikuvaa, että Vesta on jotain sellaista, mitä suomalainen musiikkimaailma tällä hetkellä kaipaa.

Vestan jälkeen tie vei lähes suoraan päälavan eteen, jossa keikkaansa oli aloittelemassa Elias Gould. Yleisöä ei hirveästi ollut lavan edessä, joten paikka ei ollut todellakaan helpoimmasta päästä. Elias Gould on kuitenkin todistanut osaavansa asiansa. Säännöllinen keikkailu alkaa näkyä yhä enemmän artistin otteissa, aivan kuten se näkyi Flownkin keikassa. Keppi ei tärissyt vaan hitit lähtivät varmasti toinen toistensa perään, lämmittäen yleisön sunnuntaipäivään. Taustalla Eliaksen bändi soitti myös saumattomasti yhteen. Gouldin vahvuuksiin kuuluu kyky heittäytyä hetkeen ja taito antaa kaikkensa lavalla. Hän on myös todella hyvä käsittelemään yleisöä hyväntuulisuudellaan ja saa ihmiset puolelleen. Kruununa keikalle voi pitää keikan päättäneen Loistava-kappaleen lisäksi sitä, kun JVG:n kundit kipusivat lavalle vetämään Revolverin. Jollain tapaa hetki oli absurdin hauska ja näytti taas yhden puolen Flowsta lisää.

Yksi keikkapaikka, mikä jäi tänä vuonna aikalailla itseltäni pimentoon, oli Voimala. Sikäli sääli, sillä viime vuonna kyseisessä Kattilahallissa pauhasi aivan käsittämättömän upea tekno, kun Jeff Mills räjäytti pankin ehkäpä koko vuoden kovimmalla setillä, tarjoten semmoisen teknosession konemusiikin ystäville, joka piirtyi upeana hetkenä Flown historiankirjoihin. Vastaavanlaista mielentranssia pääsee harvoin kokemaan. Tänä vuonna ainoaksi nopeaksi vilkaisuksi jäi Mirage Manin keikka, joka vaikutti päällisin puolin oikein kivalta. Lavan paikkaa oli kuitenkin Voimalassa ainakin tuon keikan aikana siirretty lähemmäs oviaukkoa, jota pidän hiukan outona ratkaisuna. Perällä homma tuntui jytäävän viime vuonna paremmin.

Kun teknoluolasta oli siirrytty taas päivänvaloon, oli pakko käydä pötköttämässä parin tunnin verran Backyardilla. Sieltä tie vei kaverin suositteleman BadBadNotGoodin pariin, joka aloitteli keikkansa 360-lavalla. Onneksi olimme ajoissa liikkeellä, sillä istumapaikat täyttyivät jo puolituntia ennen keikan alkua. Keikka oli selvästi monen ohjelmasta tärpätty. Eikä ihme, sillä onhan kyseinen poppoo hyvä. BadBadNotGood on instrumentaalinen kokoonpano, joka perustaa soittonsa harmoniaan ja rytmiin. Alexander Sowinski rumpujen takana lietsoi yleisöä hyvin mukaan ja sai nostatettua tunnelmaa. Omalla tavallaan todella upea bändi, jota varmasti harvoin pääsee todistamaan Suomessa. Vähän jopa hävetti, kun keikka jäi kesken, kun oli siirryttävä karkkisempien soundien pariin RA Front Yardille.

RA Front Yardilla aloitti kello 21.00 pintaan Fatima Yamaha. Voi sanoa, että siinäpä oli ehkä koko Flown vekkulein ukko. Taannoin Ääniwallissa Fatima Yamaha laittoi sellaiset hipot pystyyn, ettei yksikään ihminen varmasti poistunut paikalta ilman suurta hymyä huulillaan. Nyt hän toisti saman kaavan Flowssa. Soundit olivat hykertelevän euforisia ja tarttuvia. Yleisö nautti ja tanssi. Soittoaika oli lyhyt, mutta hyvin suunniteltu. Kokonaisuudessaan erittäin hyvä sessio, jota toivottavasti päästään Suomessa nauttimaan myös jatkossakin lisää.

Fatiman jälkeen oli syytä lähteä mehustelemaan Frank Oceania. Onneksi Flowssa oli tänä vuonna myös satsattu siihen, että päälavan soinnut kantautuivat kauniisti ympäri päälavan aluetta. Tämä mahdollisti myös Frankin seuraamisen kauempaa ilman, että äänikokemus kärsi järkyttävästi. Tämä siksi, että valintoja on välillä tehtävä. Frank Ocean on kyllä hyvä ja ajaa asiansa, mutta kun Lapin Kulta teltassa oli aloittamassa kello 23.00 Moderat, joka on lähempänä sydäntä, ei kaikkea voi saada. Uhrasimme Frankin keikasta likipitäen puolet vain siksi, että saisimme porukalla hyvät paikat Moderatin keikalta. Ja kyllä, se kannatti.

Moderat oli jotain todella hyvää. Paikoitellen, kun kappaleiden bassovirtaukset painautuivat kehon läpi, ei voinut välttyä ajatukselta, että olisiko tämä peräti se kaikkien aikojen paras keikka. Ihmiset olivat hyvissä ajoin paikalla ja syvä arvostus huokui ihmisistä ennen kuin yhtäkään kappaletta oli mööpeleistä kajahtanut ilmoille. Tähän varmasti vaikutti se, että Moderat ilmoitti vain reilu viikko sitten, että he laittavat toistaiseksi pillit pussiin. Se on todella iso sääli, kun puhutaan tämän luokan taiteesta, jossa yhdistyvät näin saumattomasti popin parhaimmat neronleimauskoukut, pohjoismaalainen melankolia, kauneus, teknon jylhimmät rytmit sekä kyvykkyys lukea yleisön reaktioita. Mutta suru ei auta. Ihmiset imivät jokaisen ainoan vokaalin ja äänenrippeen itseensä mitä Moderat ilmoille latasi. Settilista oli hitteihin nojautuva, joita ryyditettiin teknovenytyksillä. Tähtihetkiksi nousivat New Error, jossa oli todella paljon tunnetta pelissä sekä uudelta levyltä timantiksi noussut Reminder. Ainoaksi harmiksi jäi se, että soitto kesti vain tunnin verran. En ole varmastikaan ainoa, jonka mielestä puolitoistatuntinen olisi ajanut asian entistäkin paremmin. Luultavasti bändin puolesta homma olisi voinut jatkua pidempäänkin, mutta järjestäjän osalta ohjeet olivat olleet selvät. Mutta mikäs siinä, kokonaisuudessaan keikka oli äärimmäisen mahtava elämys, joka tuskin jätti kovinkaan montaa paikallaolijaa kylmäksi. Ei voi muuta kuin hattua nostaa.

Joten, kuten tekstistä varmasti huokuu ja huomaa, oli festivaali kokonaisuudessaan likipitäen täydellinen. Kaikki odotukset ylittyivät moninkertaisesti. Tottakai, pelkkä musiikki ei tähän vaikuta eikä alue vaan myös se seura, jossa festivaalia viettää. Flowssa tuntuu kuitenkin siltä, että oman lähipiirin lisäksi muutkin ovat samassa veneessä. Tappeluita en ole todistanut alueella kertaakaan, mitä nyt järjestyksenvalvojien toimissa lienee tarkasteltavan varaa. Joka tapauksessa, Flown ilmapiiri on jotain sellaista, josta tulee pitää tiukasti kiinni. Se on jotain ainutlaatuista koko Helsingin historiassa.

Enempään mehusteluun en enää tässä vaiheessa bloggausta kykene. Haluan kuitenkin osoittaa mittaamattoman suuret kiitokset koko Flown porukalle ja jokaiselle artistille. On upeaa olla elossa, kun on tämän kaltaisia tapahtumia, jotka saavat ihmisissä näin hyviä tunteita päälle. Olette kultaakin arvokkaampia. Jatketaan tällä tiellä jatkossakin. Kiitos!

Blogitekstin kuvat: Sara Suni