Kun bussi on aikataulussa

Marraskuu. 2014. Suomi. Espoo. Otaniemi.

Kello on 15.00. Tai tarkalleen ottaen 15.01. Tai 15.00.30. Joka tapauksessa kello on hieman yli kolmen. Taivaalta on satanut tämän talven ensilumi. Kaunista. En ole nähnyt pohjoisen lunta kahteen vuoteen. En muistanut, että lumi tekee Suomesta näin kauniin.

Olen menossa duuniin. Kurkkaan kelloa ja huomaan sen tosiaan olevan kolme. Edessä olevalta lähtöpysäkiltä bussinumero 102 on lähdössä matkaan. Otan varmuuden vuoksi muutaman juoksuaskeleen ettei bussi lähtisi nenän edestä kiitämään. Viiton rauhallisesti kuskille peileihin, että olen tulossa.

Olen tulossa. Hölkkään oville.

Sitten tapahtuu jotain erittäin suomalaista. Bussin ovet lyödään naamani edestä kiinni. Koitan koputella lasiovea, mutta mitään ei tapahdu. Kuski ei edes ota katsekontaktia. Kuski laittaa ykkösen silmään ja lähtee matkaan. Yksi matkansa maksanut asiakas jää ulkopuolelle ihmettelemään Suomen talven kauneutta. Mitään järkevää selitystä sille etten päässyt bussiin sisälle ei ole. Silti bussi nyt vetää sadan metrin päässä kohti Länsiväylää laput enemmän tai vähemmän silmillä.

Seuraavaa bussia odotellessa ajattelen, että kotiin päästessäni aloitan kirjoittamaan pölyttynyttä blogia uudestaan. Nämä havainnot on kirjoitettava ylös. Nämä havainnot on analysoitava läpi. Eihän tämä kuitenkaan ole ensimmäinen kerta, kun kuski jättää ulos ihmettelemään.

Maailma, jossa on aikatauluja, on pääosin varsin looginen ja toimiva. On järkevää, että asioilla on jonkinlainen aikataulu ja säännöllisyys. On hyvä, että ihmiset tulevat sovittuun aikaan töihin. On hyvä, että junat liikkuvat aikataulussa. Ilman näitä asioita olisi vaikea pitää yhteiskunnallista järjestystä yllä ja tilalle tulisi kaaos. Siinä vaiheessa kuitenkin, kun julkisen liikenteen busseja ajetaan elottomalla katseella, kuunnellen katossa piippaavaa lähtömerkkiä, on jotain erittäin häiriintynyttä tapahtunut. Jotain sellaista, mihin on todella vaikea löytää minkäännäköistä järkeä.

Kyse ei ole pelkästään busseista. Ei ole kyse siitä, että yksi ammattiryhmä suorittaisi oman ammattinsa paikoitellen epäpätevästi. Ei. Jos kyse olisi vain vittumaisista bussikuskeista, olisi tilanne helpompi ohittaa. Mutta kun yleisestä aikatauluttamisesta on tullut kokonaisen yhteiskunnan tapa, tekee mieli kirjoittaa.

Viimeiset kaksi talvea olen reppureissanut Aasiassa. Olen kiertänyt niin Kaakkois-Aasiaa, Intiaa kuin Himalajan vuoristojakin. Molempien puolen vuoden yhtäjaksoisten reissujen aikana olen nähnyt jonkin verran asioita. Olen nähnyt erilaisia kulttuureja, olen nähnyt toisistaan poikkeavia elämäntapoja. Olen nähnyt erilaisia suhtautumistapoja elämään.

Viimeisimmällä reissulla vietin viisi kuukautta Intiassa. Aloitin Etelä-Intiasta ja puskin pikkuhiljaa maanteitse kohti Pohjois-Intiaa. Pitkä matka kilometreissä mitattuna. Niin pitkä, etten välillä ole edes varma miten pystyin siihen ilman totaalista sekoamista.

Näin paljon. Näin myös paljon linja-autoja. Näin miten bussit toimivat Intiassa ja miten ne eivät siellä toimi.

Yleensä Intiassa matkustaessa ihmiset käyttävät liikkumiseen junaa. Koska Intiassa tiet ovat pääsääntöisesti huonossa kunnossa ja pomppuisia, ei bussilla matkustaminen ole erityisen mukavaa. Juna on sen sijaan halvempi ja nopeampi, joten usein se on parempi ratkaisu. Pidempien matkojen taittamiseen tarvisee kuitenkin usein yöjunan, jotka puolestaan ovat usein täynnä. Yöjunat pitää varata etukäteen netistä, juna-asemalta tai säätää paikallisen ihmisen avulla. Joskus junat pitää varata viikoiksi etukäteen.

Itse olen luonteeltani sen verran laiska etten ole koskaan jaksanut alkaa säätämään junalippuja etukäteen. Usein vain kelpuutan sen liikkumisvälineen, jonne on helpoin ja nopein päästä. Joten ei ole ihme, että matkustinkin suurimman osan matkasta Intiassa paikallisia busseja käyttäen.

Intiassa busseilla on aikataulut. Aikataulut, joita voi kutsua näennäisiksi. Bussi lähtee silloin, kun kuski näkee sen tarpeelliseksi. Lähtöajaksi on annettu esimerkiksi 12.30, mutta jos bussi lähtee 12.40, ei sitä kukaan edes noteeraa. Saapumisaikakin on vain suuntaa-antava. Jos bussi on tunnin sovittua myöhemmin perillä ei siitä kukaan pidä meteliä. Asiat vain menivät niin, ettei bussi voinut kulkea aikataulussa. Ehkä kumi poksahti, ehkä pysähdyksiä oli odotettua enemmän. Bussi kuitenkin ajettiin perille ja paikalliset jäivät kyydistä silloin kun halusivat. Joustava elämä, helppo elämä.

Tietenkin välillä se ahdistaa. Olet ryvettänyt itseäsi yli 20 tuntia liikennevälineissä, vatsaa kiertää ja vesikin on loppu. Kurkkua polttaa ja päätä särkee. Ja kun lopulta katsot kelloa huomaat, että taas ollaan sovittua aikaa jäljessä. Eikö nämä saatanan bussit ole ikinä aikataulussa, eikö tässä maassa mikään toimi jämptillä tavalla? Vituttaa.

Aamulla ripulista selvittyä ja ajatusten rauhoituttua, tajuaa kuitenkin tilanteen. Se, ettei bussi ollut aikataulussa ei ollut ongelma. Ei se ollut ongelman syy. Lähinnä syy flippaamiseen on ollut se, että on tullut luotua niin typerä reissusuunnitelma, että joutuu istumaan bussissa yli kymmenen tuntia putkeen. Oma vika, ettei jaksanut pestä käsiä ennen Masala Dosan mättämistä naamariin. Oma vika, ettei vettä tullut ostettua tarpeeksi tauolla. On aivan turha syyttää Intiaa. Shanti, shanti.

Ja totta, on aivan turha syyttää Intiaa. Intiassa kun kuunnellaan elämän ääntä. Annetaan elämän kuljettaa luonnollisella vauhdilla. Aikataulut on, mutta niihin osataan suhtautua inhimillisellä tavalla.

Suomalaisilla olisi tässä suhteessa paljon opittavaa.

Suomessa ihmisillä ei ole enää aikaa. Ei ole aikaa tehdä ruokaa. Ei ole aikaa nähdä ystäviä. Ei ole aikaa harrastaa liikuntaa. Ei ole aikaa spontaaneille kahvitteluhetkille. Ei ole aikaa spontaanille tuopittelulle työpäivän jälkeen. Millekään ei ole aikaa. Suomessa ei ole aikaa edes odottaa ihmistä, joka juoksee bussiin.

Vai olisiko sittenkin niin, että aikaa kyllä on, mutta siihen ei enää osata suhtautua järkevällä tavalla?

Elämä on ihmeellinen asia. On uskomatonta, miten paljon maailmaan mahtuu kauneutta. Luonnon kauneutta, eläinten kauneutta, ihmisten kauneutta. Erilaisten persoonien kauneutta. Ilmiöiden kauneutta. Musiikin kauneutta, taiteen kauneutta. Yhteisöllisyyden kauneutta, yksilöllisyyden kauneutta. Asioita, joita ei ehdi kuitenkaan huomata, jos koko ajan tuijottaa kelloa ja miettii, että missä pitäisi olla ja mihinkin aikaan.

Lämmin kesäpäivä Suomessa. Linnunlaulu keväällä. Aurinkoinen pakkaspäivä tammikuussa. Pimeän sateinen iltalenkki otsalampun kanssa valottomalla pururadalla. Nerokas suomalainen komediasarja, jossa Steffe pilaa Nissisen motivaatiopuheen. Täydellinen loppukesän keikka Flowssa, jossa Nicolas Jaar ja Dave Harrington vetävät Blue Tentissa sellaista keikkaa, jossa mieli sukeltaa puhtaaseen transsiin.

Elämä rakentuu pienistä hetkistä. Hetkistä, joissa kaikissa on kauneutta. Kauneutta, jonka löytää kun hengittää syvään ja katselee ympärilleen. Antaa itselleen luvan olla avoin ja onnellinen. Antaa itselleen luvan nauttia näistä hetkistä minuutin tai kaksi enemmän.

Joten jos ajat työksesi bussia tai olet ajautunut töihin, jossa joudut minuutin tarkasti leimaamaan kellokortin seinään joka aamu, hengitä. Jos asiakas juoksee bussiisi, odota minuutti ja lähde vasta sitten. Jos ihminen viittoo väärällä pysäkillä, mutta olisi silti halukas tulemaan kyytiin, pysäytä bussi ja ota ihminen kyytiin. Jos puolestaan haluat aamulla viettää viisi minuuttia enemmän teekupin ääressä tai rakkaan ihmisen kainalossa, tee se. Tule töihin myöhässä, hymyile ja sano esimiehellesi kohteliaasti, ettei elämä voi olla minuutista kiinni. Tulet sitten vaikka huomenna aikaisemmin.

Sillä se muutos syntyy. Parempi ja helpompi maailma. Hiukan happea lisää. Maailma ei ole minuutista kiinni.