Aloittaminen on aina kaikista vaikeinta. Oli kyseessä sitten
aamulla herääminen, töihin lähtö, tentteihin lukeminen, bloggauksen
kirjoittaminen, matkalle lähtö tai ylipäätänsä minkään uuden asian
aloittaminen, niin ensimmäinen askel tuntuu olevan aina se vaikein. Yleensä
kyse on puhtaasti laiskuudesta; kukapa jaksaisi herätä aamukuudelta töihin,
kukapa jaksaisi ottaa askeleen kohti arkisia rutiineja, jotka on käynyt läpi jo
miljoona kertaa aiemminkin. Joskus kyse on kuitenkin pelosta. Ihmisillä on
tapana vieroksua kaikkea uutta. Ihmiset pelkäävät tuntematonta. Tai kuten
kirjailija Anthony de Mello asian ilmaisee, ihmiset pelkäävät tunnetun
menettämistä. Oli miten oli, välillä tämä pelko on kuitenkin niin suuri, että
koko askel jää ottamatta.
Tiedän, että matkustamisessa on kyse samasta: ensimmäisen
askeleen ottaminen on vaikeinta. Omalla kohdallani tilanne oli tismalleen
ottaen tämä. Muistan, kuinka reissua suunnitellessani olin täynnä piilevää
pelkoa ja ahdistusta. Miten sitä pärjää maailmalla, kun englanninkielentaidot
ovat niin ruosteessa? Miten sitä tulee toimeen, kun kerta jo Suomessakin vatsa
on aina sekaisin? Miten tämä kaikki tulee menemään?
Sisälläni jokin hento ääni kuitenkin rauhoitteli, sihisten,
ettei ole mitään hätää. Jonkinlainen pervo luotto lämmitti rintaani. Tunsin,
että kaikki tulee menemään hyvin.
Ja kuten aina, elämä kantoi. Pervo luotto oli oikeassa. Ei
ollut mitään hätää. Ei ollut mitään pelättävää. Jo Helsinki-Vantaa
lentokentällä sitä tajusi, kuinka älytöntä kaikki stressaaminen oli ollut.
Miten ihminen voisi pelätä jotain sellaista, mitä se ei edes tunne? Koneen
kiihdytettyä taivaalle, heilautin kädenlämpöisen Carlsbergin ilmaan ja totesin,
että elämäni aurinko oli vihdoinkin noussut horisonttiin. Hartioita hiertänyt
käpälä oli poissa.
Itse reissu olikin sitten taianomainen. Kuusi kuukautta
Aasiassa – Laosia, Kambodzhaa, Indonesiaa ja Thaimaata kierrellen.
Hätkähdyttävän paljon kauneutta, harmoniaa, rakkautta ja rauhaa. Epätodellisen
ennakkoluulottomia ihmisiä, pökerryttävän paljon puhdasta luontoa. Niin paljon
kaikkea, että sitä on täysin absurdia edes yrittää pukea sanoiksi. Uskomatonta.
Likipitäen käsittämätöntä. Mahdotonta.
Lukematon määrä myös hetkiä, joiden ihmeellisyydelle ei
löydy rajoja. Auringonlaskut Thaimaassa, ihmisten rentous Laosissa, luonnon
loisto Indonesiassa ja yleinen tulevaisuuteen usko Kambodzhassa. Puhumattakaan
hetkistä muiden reissaajien kanssa. Puhumattakaan hetkestä, jolloin istut
kahdestaan israelilaisen tytön kanssa rannalla, upoten samalla silmiin, jotka
loistavat maailmankaikkeuttakin kauniimmin. Ikimuistoista.
Ylipäätänsä koko reissaaminen antaa niin paljon. Se opettaa
ja luo uskoa elämään. Reissatessa on esimerkiksi aikaa tutustua itseensä. Oppii
myös ymmärtämään sen, että maailma pyörii pohjimmiltaan täysin samalla tavalla
kaikkialla. Ja se vapaus. Vapaana ihminen oppii arvostamaan elämää. Jokainen
aamu on todellakin lahja. Tai jos ei aamu, niin ainakin päivä tai ilta.
Toki, ei rinkka selässä painaminen ole aina juhlaa. Tulee
yllättävänkin paljon päiviä, jolloin ei tiedä miten päin sitä olisi. On todella
kuluttavia bussimatkoja, on vatsatautia (kaksi kertaa puolen vuoden aikana), on
koti-ikävää, on ahdistusta, on kusettamista ja yleistä kaaosta. Olisi muutenkin
typerää kuvitella reissaamista pelkäksi riemuparaatiksi. Aivan kuten elämässä
yleensäkin, välillä tulee hyviä aikoja ja välillä huonoja. Jing ja Jang. Kliseistä, mutta niin
se vain menee.
Tiivistettynä voin vain suositella matkustamista kaikille.
Se tekee ihmiselle hyvää. Kannattaa myös käydä paikoissa, joihin muut turistit
eivät mene – ne antavat enemmän. Ja voin luvata, että jokainen säästetty penni
on reissaamisen arvoinen. Ei löydykään sellaista summaa, millä tämän kaiken
voisi korvata.
Entä mitä allekirjoittaneen tulevaisuuteen muuten tulee?
Mitä tämän reissun jälkeen? Siitä en niin tiedä. Ei ole opiskelupaikkaa, ei ole
kämppää. Töitäkään ei ole, kun entinen työnantaja, Tapiolan Lämpö, ilmoitti ettei töitä olekaan tarjota, vaikka näin oltiinkin sovittu oikein kädestä pitäen. Mutta se pervo luotto lämmittää
edelleenkin. Tiedän, että elämä kantaa. Aina tulee jotain. Ja sitä paitsi,
kohtahan on kesä. Jalkapalloa, olutta ja Porokaraa. Maailmassa kaikki on
hyvin.
Niko Elias
Espoossa 11.4.2013
Kommentit