Varkaiden paratiisi

”Nykyään me elämme vieri vieressä tuntematta toisiamme. Kokoonnumme vaalipäivinä: kuuntelemme ehdokkaiden valheita tai lennokkaita hölynpölyjä, ja palaamme kotiin. Valtio on ottanut hoitaakseen kaikki tärkeät yhteiset asiat; on yksin valtion asia valvoa ettemme tuota vahinkoa naapurillemme, ja jos se tässä toimessaan epäonnistuu, on myös sen asia rangaista meitä tapahtuneen vahingon korjaamiseksi. Naapurimme saattaa kuolla nälkään tai murhata lapsemme – se ei kuulu meille, se kuuluu poliisille. Tuskin tunnemme toinen toisiamme, mikään ei yhdistä meitä, kaikki päinvastoin pyrkii pitämään meidät yhä enemmän erillämme, ja keksimättä mitään parempaakaan tapaa pyydämme Kaikkivaltiasta (ennen se oli Jumala, nyt valtio) tekemään kaiken voitavansa epäsosiaalisten raivonpurkausten hillitsemiseksi”.

Näin kirjoitti venäläinen anarkisti Pjotr Kropotkin vuonna 1897 lontoolaisessa Freedom Press - lehdessä julkaistussa artikkelissa. Vaikka näistä Kropotkinin sanoista onkin kulunut jo yli sata vuotta, niin ne tuntuvat edelleen ajankohtaisilta. Varsinkin Suomessa ihmiset kärsivät nykypäivänäkin samoista ongelmista; politiikka on ummehtunutta vaalirahakohuista lähtien aina lahjuksien ottamiseen asti, perhesurmia tapahtuu vuosittain järkyttävän suuri määrä, nuoret ja vanhat erakoituvat yhteiskunnasta ennätyksellisellä tahdilla, poliisi yrittää kontrolloida kaikkea, valtion asemaa ei kyseenalaisteta ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Pohjimmiltaan ongelmat ovat kuitenkin samoja – vaikkakin 2000-luvulle tultaessa myös ympäristöongelmat ovat kauniisti sanottuna karanneet melkolailla käsistä.

Peesaan Kropotkinia. Kyse on ideologiasta nimeltä valtio. Kyse on siitä, että elämme edelleenkin ideologiaa, joka kuvittelee ihmiset villipetoihin verrattavina massajoukkoina, jotka eivät kykene hallitsemaan itseään. Elämme edelleenkin ideaa siitä, että ihmisiä tulee ohjata ja hallita keskitetysti ylhäältä käsin, sen sijaan, että kaikki perustuisi ruohonjuuritasontoiminnalle ja täydelliseen vapaaehtoisuuteen. Pakotamme luonnottoman suuria ihmismassoja toimimaan yhden mallin mukaisesti raapustaessamme mitä älyvapaimpia lakeja. Pyrimme epätoivoisesti pitämään pystyssä illuusiota siitä, että rangaistus vähentäisi rikollisuutta ja lisäisi turvallisuutta. Lopulta kaiken huippuna jotkut vielä kehtaavat väittää, että tasa-arvottoman härskeihin hierarkioihin muotoutunut yhteiskunta on täysin normaali, ”luonnonlakeihin” perustuva. Kaiken tämän jälkeen ei tarvitsekaan ihmetellä, jos samat yhteiskunnalliset ongelmat toistuvat vuosi toisensa perään.

Itselleni valtio on jo pelkkänä ajatuksena luonnoton. Ja miten se voisi muuta ollakaan, kun se alun perinkin luotiin turvaamaan valtaa himoitsevan vähemmistön – kirkon ja aateliston – etuja.

Suurin ja selvin nykyajan trendi on kuitenkin se, ettei itsenäistä ajattelua aidosti tueta ja arvosteta. Yhteiskuntaa kehittävä ajattelu on monien muiden asioiden ohella ulkoistettu päättäjille. Enää ei edes välttämättä tarvitse ajatella luovasti, miten saataisiin ihmisille ja muulle eliökunnalle paremmat olosuhteet. Ajatteluksi riittää se, että käy kerran muutamassa vuodessa arpomassa äänestyskopissa numeron lipukkeelle. Eikä omaa kantaansa – jos sellaisen sattuu edes omaamaan – tarvitse kenellekään perustella. Kunhan käy äänestyskopilla, niin monen mielestä se riittää.

Itsenäisen ajattelun hiipumisen ja yleisen apatian myötä ovat kolhiintuneet myös ihmisten moraali ja vastuuntunto. Tämän huomaa pelkästään maailman menoa seuraamalla. Uutiset ovat täynnä mitä järkyttävimpiä rikoksia; suuryritykset lanaavat ympäri maailmaa pöyristyttävän suuria määriä metsiä maan tasalle, eläimet on sullottu ja doupattu pimeisiin häkkeihin kaiken paskan sekaan, ihmisiä tapetaan ja vangitaan humaanisten mielipiteidensä takia jatkuvalla syötöllä eikä Afrikassa vellovalle nälänhädällekään tehdä valtioiden taholta käytännössä juuri mitään – päinvastoin – bisnesmiehet ovat sielläkin tanssimassa ihmisten haudoilla puristaen jokaisen euron, joka on luonnonvaroista saatavissa irti.

Ehkä hiukan populistista ja mustavalkeaa kärjistämistä, mutta näkökulma se on silti. Näin alhaista moraalin tasoa ei ole ennen maailmassa nähty. Koskaan ennen ei ole ollut tilannetta, jossa yksi laji halveksii näin härskisti koko ympäröivää elämää. Koskaan ennen ei ole ollut tilannetta, jolloin yksi laji kuluttaa kaikki luonnonvarat ennen kuin ne ehtivät edes uusiutua. Mikään moraalioppi ei tällaista pysty hyväksymään. Mikään utopia ei voi tällaiseen rappiotilaan pyrkiä, ei edes ne kaikkein sairaimmat.

Voiko ketään sitten syyttää? Kuka on vastuussa? Kohtalo? Tuskinpa. Ympäristökysymysten suhteen kaltaisteni ihmisten argumentit ovat selkeät. Monet suuret ihmisen aiheuttamat ympäristökatastrofit johtuvat keskusjohtoisten valtioiden ja/tai niiden suojelemien suuryritysten piittaamattomuudesta ja ahneudesta. Paikallisella tasolla, ilman ulkopuolista painostusta ja lahjontaa kun tehdään erittäin harvoin päätöksiä, joilla ihmiset pilaisivat tai tuhoaisivat oman asuinseutunsa.

Vai voiko toista väittää? Onko muka luonnollista, että ihminen haluaisi tietoisesti tuhota elämältään pohjan? Ei. Ei edes helvetissä.

Ongelmia voidaan vatvoa ja syyllisiä hakea loputtomiin, mutta käytännössä nykyinen tilanne voidaan korjata vasta sitten, kun kenelläkään ei enää ole mahdollisuutta hyötyä toisten kärsimyksistä. Sen jälkeen, kun näiden multimiljonäärien ja talouskeplottelijoiden valtioiden takaama valta on otettu pois, vasta silloin muutos on mahdollinen. Samalla tulisi myös lopullisesti ymmärtää se, että rikkaiden haalima omaisuus on aina revitty ja tullaan aina repimään köyhempiosaisten selkänahasta. Jokainen voi myös miettiä sitä, että onko millään muotoa järkevää että nykyinen 1% maailman väestöstä omistaa yli puolet maailman varallisuudesta.

Ylipäätänsä on hullunkurista ajatella, että millaisten poliittisten päämäärien aikakautta elämme. Meitä kansalaisia on aivopesty ties millaisella saastalla; joka vuosi talouden pitää kasvaa vähintään kaksi prosenttia, yritysten tulee rakentaa itsestään mahdollisimman suuria ja tarpeettoman kuluttamisen tulee olla itsestäänselvyys. Näitä ajatuksia taotaan ihmisiin jo lapsesta lähtien. Meidänkin lukiossa oli aikoinaan uhrattu muutama pakollinen kurssi pelkästään näiden umpisairaiden ideologioiden pänttäämiseen – samalla, kun filosofian lisäkursseja ei pystytty rahoitussyistä järjestämään liki ollenkaan. Uskomatonta.

Jo pelkästään lapsikin tajuaa sen, etteivät nykyiset vallalla olevat ajatukset ole pitkällä tähtäimellä edes mahdollisia. On mahdotonta pyrkiä rajattomaan kasvuun, kun maapallon resurssit ovat rajalliset. On mahdotonta kuvitella, että jokaisen ihmisen intohimo olisi jatkuva kasvu. Ja kaikista mahdottominta on kuvitella, että päätön kuluttaminen ja rajaton tuhlaaminen olisi missään muodossa kestävää toimintaa. Toisin sanoen, pyramidin huipulla pyritään rakentamaan maailmaa, joka ei tule koskaan olemaan mahdollinen. Tuntuu jopa tyhmältä kirjoittaa tällaisia päivänselviä asioita, mutta näin se vain menee.

Koko nykyisen järjettömyyden voi kuvata Jyrki Kataisen kalpeilla kasvoilla. Kataisen irstaan hikiset kasvot eräissäkin haastatteluissa symbolisoivat koko järjestelmän rappiotilaa; ääni värisee, tuskanhiki valuu norona ohimoilla, silmistä paistaa pelonkatse ja koko kehonkieli kertoo surkuhupaisasta jarkkoniemismäisestä olotilasta.

Joka tapauksessa, ainoa ulospääsy tästä ongelmien kierteestä on se, että luovumme vanhanaikaisista, propagandan likaamista ajatusmalleista. Meidän on ymmärrettävä se, ettei ketään voi toimivasti pakottaa mihinkään. Meidän on tajuttava täydellisen tasa-arvon merkitys oikeudenmukaisuuden kehittymiselle. On tunnettava luovuuden ja varsinkin vapaaehtoisuuden voima. On nähtävä vapaus turvallisuutena ja turvallisuus yhteisöllisyytenä. On palautettava usko ihmisiin.

Eikä ketään tarvitse tähän onneksi pakottaa, sillä se tulee luonnostaan. On luonnollista, että ihmiset haluavat toimia pyyteettömästi oman yhteisönsä eduksi. Kaikki tämä on nimittäin koko elämän synnyn ja kehittymisen kulmakivi, aivan kuten evoluutiokin osoittaa. Evoluutio kun ei ole perustunut pelkästään kapitalistien mainostamaan raakaan yksilöiden väliseen taisteluun, vaan pikemminkin yhteisöjen ja yksilöiden väliseen yhteistyöhön ja avunantamiseen. Eikä tätä tarvitse edes kyseenalaistaa, sillä se on päivänselvää; tiiviissä yhteisössä eliö pärjää paremmin kuin yksin taistelemalla. Avunanto on elämän jatkumiselle ja kehittymiselle perusedellytys, se on paljon tärkeämpää kuin omien etujen ajaminen. Tätä pitäisi korostaa vielä nykypäivänäkin enemmän.

Ja vaikka voikin väittää, että pohjimmiltaan jokainen yksilö on egoistinen, niin se ei silti poista yhteistyön hallitsevuutta. Aivan kuten Kropotkin toteaa, ”pyrkiä saamaan mielihyvää, pyrkiä välttämään kärsimystä; se on yleinen suunta koko elävässä maailmassa”, muistuttaa siitä, että kärsimysten välttämiseen tarvitaan aina lujaa yhteen hiileen puhaltamista.

Yksinkertaisesti sanottuna yhteisöllisyys siis kannattaa. Sen takaamiseksi ei tarvita keskitettyyn valtaan ja hierarkioihin perustuvaa järjestelemää. Se tulee luonnostaan. Yhteisöllisyys ei tarvitse valtiota.

Pitää kuitenkin muistaa, ettei mikään anarkismiltakaan tuoksuva yhteiskunta voi olla mahdollinen, ellei se voi heti alkajaisiksi taata kaikille sen kansalaisille tiettyä yhdessä tuotetun hyvinvoinnin vähimmäistasoa. Valtiottoman yhteiskunnankin tulee siis pohjautua täysin konkreettisiin asioihin eikä pelkkiin puheisiin, kirjoituksiin ja utopioihin. On luotava olosuhteet, jotka takaavat elämän onnistumisen. Ilman näitä olosuhteita ei kannata nousta vastarintaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että meidän ihmisten on tosissaan ryhdyttävä tekemään töitä. On laitettava aivot käyntiin. On keskusteltava. Pitää miettiä miten luodaan demokratialle aidosti toimivat olosuhteet, miten tuotetaan ruoka, miten järjestetään koulutus, miten taataan luonnolle optimitila, miten mahdollistetaan yhteiskunnan täydellinen omavaraisuus, miten kierrätetään roskat sataprosenttisesti, miten hoidetaan käsiin räjähtänyttä liikakasvua ja niin edelleen. Kaikki tämä on kuitenkin toteutettava ruohonjuuritasolta käsin ilman nykyisiä rakenteita. Ei voida turvautua vallitseviin, toimimattomiin toimintatapoihin, jotka mahdollistavat vallan luisumisen ahneiden vähemmistöjen käsiin. Sen sijaan koko elämä on perustettava pieniin yhteisöihin, jotka mahdollistavat tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden, hierarkiattomuuden ja demokratian toteutumisen. Aivan kuten Gandhi aikoinaan totesi ”oikea demokratia ei toimi hallituksen parinkymmenen miehen voimalla. Se toimii alhaalta käsin, jokaisen kylän väestön voimalla”.

Potentiaali laajamittaiselle muutokselle on olemassa. Nykypäivänä kun moni asia perustuu täyteen vapaaehtoisuuteen olematta riippuvainen valtiosta. Esimerkkejä löytyy rohkaisevan suuri määrä aina urheilusta hyväntekeväisyyteen ja taiteeseen asti. Ennen ei näin ollut, kun kirkko ja/tai totalitaristinen valtio ohjasi läpinäkymättömän propagandan avulla aivan kaikkea. Myös 2000-luvulla kunnolla pintaan noussut internet avaa aivan uudet ovet ihmisten väliselle yhteistyölle ja kommunikoinnille. Vain taivas on rajana.

Jostain syystä olen aina pervosti uskonut siihen, että tietynlainen anarkismi ottaa taas jonain päivänä oman paikkansa maailmasta. Nyt puolestaan tuntuu siltä, että se on lähempänä kuin koskaan aikaisemmin. Tuntuu kuin eläisimme jonkinlaista suurta vallankumouksen aattoa. Hetkittäin tuntuu jopa siltä, että tämä Nanna Helaakoskenkin mainostama varkaiden paratiisi olisi tulossa tiensä päähän. Ikään kuin jopa vahingossa.

Esimerkkejä löytyy paljon. Eurooppa on hajoamispisteessä, ja kaikki sen nykyiset rakenteet on paljastettu toimimattomiksi. Suuret diktaattorit kaatuvat yksitellen maailmasta. Kansalaisaktivismi kasvaa globaalisti silmissä. Ihmiset ovat kyllästyneistä nykyiseen työelämään, jossa töitä tehdään vain työn vuoksi. Miljonääriklubit ja muut umpikieroutuneet verkostot joutuvat kohtaamaan päivänvalon. Pinnan alla kuohuu, kansa vaatii muutosta.

Loppuen lopuksi elämä on hyvin yksinkertaista. Ihminen ei tarvitse kuin ilmaa mitä hengittää, vettä mitä juoda, ruokaa mitä syödä, luonnon missä elää, vapauden kulkea minne kompassi osoittaa ja yhteisön, jossa tuntea olonsa onnellisen turvatuksi. Liikaa ei tarvitse pyytää.

Kaiken jälkeen voidaan kysyä, että jos käyttäydyimme sosiaalisesti jo ennen kuin olimme edes ihmisiä, niin miksi me nyt, kehittyneimpinä, tarvitsisimme valtiota järjestämään yhteiset asiamme?

Aivan. Emme yhtään mihinkään. Tai ehkä joskus saatoimme, mutta emme ainakaan enää.

Ja jos tällaisen asian pystyy ymmärtämään Espoon Haukilahdessa lähes koko elämänsä asunut laiska kermaperse, niin silloin sen pystyy tajumaan kuka tahansa. Niin luonnollisen loogista se on.

Niko Elias
Suomenlinnan vankilasta vapauduttuaan 4.7.2012