Oletko koskaan tuntenut oloasi yksinäiseksi?
Yksinäisyys on olotila, jota on vaikea käsittää. Ainakin kysymyksiä syntyy välittömästi kappaleittain. Mistä yksinäisyyden tunne syntyy? Miksi ihmiset jäävät yksin? Onko yksinäisyyttä ollut aina olemassa vai onko se nykyajan uusi kehittyvä ilmiö? Voiko yksinäisyyteen vaikuttaa vai onko se itsestä riippumatonta? Ja ylipäätänsä, mitä yksinäisyys on?
Yksinäisyys on tunne, joka on yksi tunneskaalan pelottavimmista tunteista. Se on olotila, joka on monien ongelmien ja tapaturmien yksi suurimmista aiheuttajista. Yksinäisyys ajaa ihmisiä erilleen, eristää yksilöitä yhteiskunnan ulkopuolelle, aiheuttaa itsetunto-ongelmia, vaikeuttaa ympäristöön sopeutumista ja ikävimmissä tapauksissa aiheuttaa turhautumista ja väkivaltaisuutta. Kysymyksessä on siis aihe, joka pitää ottaa todella vakavasti.
Itse olen kokenut elämässäni yksinäisyyttä. Useimmiten yksinäisyyden tunne iskee silloin, kun pysähtyy miettimään asioita. Varsinkin filosofisella tasolla tämä on tullut hyvinkin usein eteen; ihminen kun on lopulta täysin yksin omien ajatustensa kanssa tässä maailmassa. Kliseisimmät toteamukset pitävät myös paikkansa: kaikki tulevat tänne yksin ja kaikki lähtevät täältä yksin. Kukaan ei ole sinua vastassa kun elimistösi pettää, eikä kukaan voi elää elämääsi puolestasi. Kaikki suuret ja tuntemattomat asiat on siis loppupeleissä kohdattava yksin. Kukaan ei jaa sisintäsi kanssasi, ei vaikka olisit kuinka rakastunut tai Jumalaan uskova. Olet siis aina pohjimmiltasi yksin.
Toisaalta yksinäisyyden tajuaminen on myös lohduttava asia – kukaan ei voi pakottaa sinua yhtään mihinkään. Saat päättää kaiken aivan yksin eikä sinun ajatusmaailmassasi ole rajoja. Voit tehdä ihan mitä haluat, olet siis vapaa yksilö. Kysymys onkin lähinnä siitä, mihin haluaa vetää omat rajansa. Yksinäisyyden voisikin sanoa olevan osa ihmisen omaa itsenäisyyttä ja sen luonnetta.
Käytännön tasolla yksinäisyys ei kuitenkaan tarkoita tätä. Vaikka ihminen joutuukin kohtaamaan kuolemansa yksin ja tekemään suurimmat valintansa omaa harkintakykyään käyttäen, niin ei se silti merkitse sitä, etteikö yksinäisyyttä voisi kokea myös pinnallisemmalla tasolla.
Nykyaikana yksinäisyys on lisääntynyt huomattavasti. Yksinäisyys tulee esiin lähestulkoon jokaisessa ajankohtaisessa ongelmassa. Ahdistetut ihmiset Amerikan ghetoissa, masentuneet länsimaalaiset nuoret, yhteiskunnan kehityksestä ulkopuolelle jääneet vanhukset, rutinoituneet keski-ikäiset työläiset ja seksismin stressaannuttaneet lapset ovat ilmiöitä, jotka kuvastavat huolestuttavimmin tätä. Jokaisessa ongelmassa yksinäisyys tuntuu olevan olennainen asia. Esimerkiksi masentunut nuori tuntee usein olonsa merkityksettömäksi ja yksinäiseksi. Samoin eläkeläiset - heistä tuntuu, ettei yhteiskunta tarvitse heitä.
Tuntuu siltä, että yksinäisyys on syntynyt siitä, ettei ihmiset enää tiedä keitä he ovat, mistä he tulevat ja mihin he kuuluvat. Miten esimerkiksi voidaan muuten selittää juurettomuuden ja kasvottomuuden tunteet? Kokonaisuudessaan koko ilmiö tuntuukin todella pelottavalta ja vaaralliselta.
Miksi yksinäisyys on sitten niin pelottava asia? Eikö se ole vain yksi luonnollinen tunne muiden tunteitten kanssa? Mielestäni ei.
Mielestäni yksinäisyys heijastaa omalla painolastillaan nyky-yhteiskunnan haurautta. Yksinäisyys kuvastaa murenevaa ihmisten kollektiivisuutta, persoonallisuuksien katoamista, välinpitämättömyyden lisääntymistä, kiireellisyyttä, todellisten arvojen unohtamista ja massoittumista.
Vai voiko joku väistää toista? Oikeastaan voisi kysyä, että onko yksinäisyyttä pahempaa olotilaa tai ilmiötä edes olemassa?
Tavallaan ei ole. Yksinäisyys sotii ihmisten perimmäistä luonnetta vastaan. Alun perin ihmisillä ei ollut yksinkertaisesti varaa jättää toisiaan yksin, sillä muuten yhteisö ei olisi selvinnyt hengissä. Alkuaikoina ei ollut varaa menettää kenenkään työpanosta, vaan jokainen yksilö oli elintärkeä. Toisin sanoen, ihmiset eivät olisi selvinneet tänne asti, jos yksinäisyys olisi ollut aina vallitseva ongelma. Se kannattaako tästä vetää johtopäätöksiä nykyhetkeen, on asia erikseen. Joka tapauksessa on kuitenkin huolestuttavaa, jos ihmisen alkuperäistä luonnetta lähdetään uhkaamaan. Siitä ei voi koskaan seurata mitään hyvää – ei ainakaan välittömästi.
Sitä paitsi, kuka haluaa edes yksinäisyyttä? Kuka haluaa tuntea olonsa surulliseksi tai ahdistuneeksi? Aivan, tuskin kukaan.
Haluaisinkin, että ihmiset heräisivät nykyhetkeen. Ei ole kenenkään etu, että ihmisiä jätetään yksin. Ei ole paljoa vaadittu, että omista ihmissuhteista pidetään huolta ja annetaan jokaiselle mahdollisuus. Ei ole paljoa vaadittu, että nähdään jokaisessa yksilössä ihminen. Pikemminkin luulisi, että se on paljon vaadittu jos ei halua pitää omista lajitovereistaan huolta. Mikä tässä on siis niin vaikeaa?
Kommentit