Oravanpyörästä paratiisiin

On harmaa ja pimeä päivä Haukilahden lukiossa. Ulkona ripottelee vettä ja ilman lämpötila on laskenut alle kymmeneen asteeseen. Olen lukiorakennuksen ylimmässä kerroksessa luokkahuoneessa, jossa opiskellaan pakollista matematiikkaa. Opettajamme opettaa luokan edessä funktioita ja nollakohtia, toisin sanoen asioita, jotka eivät minua kiinnosta pätkän vertaa. Oppitunti etenee puuduttavan hitaasti ja silmäni ovat painautumassa kiinni kertyneen univelan takia. Juuri kun silmäni ovat valahtamassa kiinni ja olen romahtamassa pulpetilleni koiranuneen, niin huomioni kiinnittyy ulkona lentävään pikkulintuun. Tuo pikkulintu lentelee leikkisästi taivaalla ja kastuneen ikkunan läpi voin nähdä, kuinka vapaus on valloillaan. Pikkulintu on varmasti onnellinen. Energiani eivät kuitenkaan riitä pitämään vireyttäni yllä kauempaa. Lopulta kuupahdan ryhdittömään asentoon pöydälleni ja viimeisenä ajatuksena päähäni piirtyy lause ”olisinpa tuo lintu tuolla taivaalla”.

Edellä mainittu hetki tapahtui noin 8 kuukautta sitten. Tuolloin oli syksy ja kouluvuosi oli pyörähtänyt käyntiin. Tuolloin tajusin, kuinka ahtaalle ihmiset on ajettu. Kun ihmisellä ei ole aikaa edes nukkua, eikä mikään tunnu tuovan valoa tunnelin päähän, niin silloin herää kysymys, että onko kaikki kohdillaan. Asiat eivät yksinkertaisesti voi olla kohdillaan, jos ihminen alkaa toivoa olevansa taivaalla lentävä lintu.

Usein hoetaan, että kulttuuri ja ihmiskunta kehittyvät ahdistuksen ja kärsimyksen kautta. En kuitenkaan osaa sanoa pitääkö tämä paikkansa, sillä ihmiset tuntuvat toistavan samat virheet yhä uudestaan ja uudestaan. Ihmiset ovat esimerkiksi sortuneet tasaisin väliajoin mitä järjettömiin väkivaltaisuuksiin ja sotimisiin. Vaikka historia on osoittanut jo surullisen monta kertaa, etteivät väkivalta ja sotiminen ole ratkaisuja mihinkään, niin silti ihmiset toistavat nämä samat järjettömyydet vuosikymmen toisensa perään. Joka tapauksessa, oli tämä fraasi sitten totta tai ei, niin toivottavasti se pitää tällä kertaa paikkansa. Nykyisen maailman tilanne kun on täysin mahdoton ja kestämätön elettäväksi. Kaiken tämän kiireen ja ajattelemattomuuden keskellä jopa koko planeetan tulevaisuus on vaakalaudalla, kun edes luontoa ei osata enää arvostaa. Tämän sairaan oravanpyörän keskellä tullaan lopulta siihen tilanteeseen, jossa suurin osa ihmisistä elää arvottomassa tyhjiössä. Itse asiassa tälläkin hetkellä moni elää vailla ilman minkäänlaista päämäärää.

Tässä vaiheessa monella herää kysymys, että mikä ihmeen oravanpyörä? Miksi minä valitan? Eihän tässä kenelläkään pitäisi olla syytä valittaa, kun elämme Suomessa jossa kaikki on kohdillaan. Jokaiselle on taattu leipä, opiskelupaikka ja terveyspalvelut. Välillä sattuu kouluammuskeluita ja jotkin ihmiset saattavat masentua, mutta eihän sille mitään mahda. Me elämme Suomessa, Euroopassa ja maailmassa, jossa kaikki on helvetin hyvin.

Asia ei kuitenkaan ole todellakaan näin. En tajua mistä edes koko ”Suomi on paratiisi” -propaganda on peräisin. Ainakaan kansalaisilta tämä aivopieru ei ole voinut lähteä liikkeelle, sillä Suomessa on jo nyt maailman kovimmat itsemurhatilastot ja yleistä ahdistuneisuutta löytyy aivan liikaa. Saattaa toki olla, että tämän fraasin ovat luoneet ylirikkaat elämästä vieraantuneet porvarisiat, jotka näkevät ihmisetkin pelkkinä tilastoina ja numeroina. Karu totuus on kuitenkin se, että me elämme täällä Suomessa täysin sekavassa ja kaoottisessa tilassa. Lähestulkoon joka ainoa ihminen säntää joka ainoa arkiaamu ainaiseen työhön, josta moni ei edes nauti ollenkaan. Se on kuitenkin pakko tehdä, sillä muuten tässä yhteiskunnassa ei pärjää eikä pysty elämään. Aivan, pakko. Ihmisten on pakko uhrautua tekemään asioita, missä ei ole mitään järkeä. Jotkin joutuvat uhrautumaan enemmän kuin toiset, osalle taakka saattaa olla liian suuri elettäväksi. Sairasta kerta kaikkiaan.

Oravanpyörällä tarkoitan tilaa, kun kokee, ettei tulevaisuudessa ole mitään nautittavaa, nähtävää tai elettävää. Miksi minun pitäisi esimerkiksi tänäkin kesänä tehdä elokuun loppuun asti työtä, josta en todellisuudessa nauti? On todella ahdistavaa ajatella, että samat kaavat toistuvat viikosta toiseen, kunnes kesä on ohi. Ahdistavampaa on kuitenkin tajuta se, että kesänkään jälkeen tilanne ei ole ohi. Kesän jälkeen on nimittäin pakko hankkia uusi työpaikka ja ryhtyä taas uhrautumaan. Viikonloppuisin on pääsääntöisesti pari päivää vapaata, mutta miten niistä voi nauttia, kun tiedostaa, että ensi viikolla joutuu taas 40 tuntia tekemään pakkotyötä? Usein tämä ahdistus johtaa siihen, että pyrin turruttumaan oman tietoisuuteni sekavampaan tilaan, jolloin tulevaisuutta ei ehdi murehtia. Käytännössä tämä tarkoittaa nukkumista tai viinan kanssa läträämistä. Helpotusta voisi tuoda se, että saisi työpaikan joka itseään kiinnostaa. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä se vaatisi monen vuoden kouluttautumista ja niin edelleen. Yleensä kesätyöt ovat muutenkin käytännössä puhtaasti paskahommia.

Mutta miksi? Miksi minun on uhrauduttava?

En ole löytänyt tähän vastausta. Ainoa selitys jonka olen kuullut on se, että ilman ihmisten työpanosta talouskasvu ei pysyisi aikataulussa. Uskomatonta. Kyllähän sen tyhmempikin ihminen tajuaa, että koko talouskasvu on naurettavaa haahuilua, joka on utopistisempi utopia kuin mikään muu tässä maailmassa. Miten talous voisi kasvaa joka vuosi, jos kerta planeetalla on rajalliset resurssit? Ylipäätänsä, onko talous tärkeämpi kuin ihmisen terveys ja hyvinvointi? Välillä tuntuukin, että nykyinen talouspolitiikka on itse Saatanan keksimä, sillä siitä ei ole muuta kuin haittaa ja lopulta se ajaa koko ihmislajin ja planeetan maailmanlopun partaalle. Yhtenä vastauksena on annettu myös tarina siitä, että ilman ihmisten uhrautumista, ihmiset eivät pysyisi kontrollissa. Kysynpähän vaan, että onko ihminen todellakin niin tyhmä olento, ettei se pysty toimimaan ilman pakottamista järkevästi?

Miten tämän oravanpyörän kanssa tulisi sitten toimia? Usein minulle on ehdotettu, että en saisi ajatella asioita liikaa. Minun pitäisi vain hyväksyä asiat ja tehdä kuten muutkin. En kuitenkaan pysty tähän, joten se on pyyhittävä pois vaihtoehdoista. Yksi vaihtoehto on taas se, että yrittää mukautua mahdollisimman hyvin tähän tilanteeseen; opiskelee itselleen mukavan työn, hankkii mukavan vaimon, koiran ja asunnon. Hyvässä lykyssä pyöräyttää muutaman lapsen, vaikka ihmisten liikakasvu painaisikin maailmaa tuhon partaalle. Minua ei kuitenkaan kiinnosta ajatella asioita liian pitkälle vaan haluan nauttia nykyhetkestä edes jotenkin. Eikä se vaimonkaan löytäminen näillä resursseilla kovin helppoa ole. Viimeinen vaihtoehto onkin, että pyrkii irrottautumaan tästä pyörästä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pakkaa reppunsa ja lähtee maailmalle. Kuoleman riski saattaa tässä kasvaa, mutta elämä on kuitenkin paljon jännempää ja vapaampaa kuin pyörässä pyöriminen.

Todellinen vaihtoehto on kuitenkin se, että me ihmiset lopetamme tämän järjettömyyden. Meidän on yksinkertaisesti tuhottava tämä oravanpyörä ja ideoitava täysin uusi yhteiskuntajärjestelmä. Todennäköisesti se vaatisi elintasosta tinkimistä ja materialismin unohtamista, mutta lopulta se olisi kaikille parhaaksi. Kun hierarkiat poistuvat, väkivalta saadaan kitkettyä pois, vapaus saadaan valloilleen, ennakkoluulot pyyhittyä, rasismi tuhottua ja luonto kukoistamaan, on tämä maailma todella hieno paikka elettäväksi. Silloin voisi sanoa, että on lottovoitto syntyä tähän maailmaan. Jokainen päivä olisi kuin paratiisissa, kaikille olisi tilaa ja onnellisuus olisi pysyvä käsite. Ei olisi enää kiireitä, ei enää pakottamista eikä turhaa tuhlaamista. Villihevoset laukkaisivat vapaina niityillä, linnut visertäisivät rehevissä metsissä ja ihmiset pelailisivat jalkapalloa auringon laskeutuessa kukkuloiden taakse. Osa ihmisistä keskustelisi maailman parantamisesta ja maailman ihmeistä, toiset kehittäisivät maailmalle hyödyllistä teknologiaa, osa soittaisi akustista kitaraa ja loput toisivat metsästä ruokaa pöytään. Kaikki olisi hyvin.

Kuulostaako hienolta? Miksi siis emme lähde rohkeasti toteuttamaan omia unelmiamme? Yksin siihen ei kukaan pysty vaan se vaatii kollektiivisuutta ja yhteen hiileen puhaltamista. Mahdollista se kuitenkin on. Nyt on aika muutokseen, nyt on aika ottaa ohjat jälleen meidän omiin käsiimme. Ei enää anneta itsemme kärsiä. Minulle ainakin riittää tämä jatkuva orjuuttaminen ja häkissä eläminen.

PS. Perehtykää tähän teokseen: http://cc.joensuu.fi/~jnsoa/kokoelma/000va.htm