Huora käsitetään ihmiseksi, joka tarjoaa seksuaalisia palveluita palkkiota vastaan. Yleensä huorat, toisin sanoen prostituoidut, koetaan hyvin syntisiksi ihmisiksi, joita ei liiemmin pidetä arvossa. Arkielämässä ”huora” sanaa käytetään myös yleisesti loukkaavana terminä. On kuitenkin hvyin koomista, että tällä samalla termillä voitaisiin myös kuvastaa hyvin monen ihmisen elämää tässä yhteiskunnassa ihan arkisella tasollakin. Ulkopuolinen olio voisi jopa kuvitella, että ”huora” sana koettaisiin yhtä arkisena terminä, kuin esimerkiksi sanat ”leipä”, ”kiitos” ja ”anteeksi”.
Miksi näin? Jotta tällaista ajatusta pystyisi tajuamaan paremmin, on mietittävä hetki meidän koko elämää tällaisessa yhteiskunnassa.
Synnymme tähän yhteiskuntaan isoina tyhjinä tauluina, jotka muodostavat persoonansa ympäristötekijöiden ja perimän yhteisvaikutuksesta. Lapsena elämä on jännittävää ja leikkisää, eivätkä mitkään huolet tunnu ylitsepääsemättömiltä. Elämää hallitsee leikkimielisyys, oppimisen jano, tutkiskelevuus ja useimmiten myös sosiaalisuus. Tähän lapsuuteen ja samalla koko elämänkaareen tulee kuitenkin rankka särö siinä vaiheessa, kun siirrytään koulujärjestelmään.
Koulutusjärjestelmä alkaa muokata jokaisesta ihmisestä tietyn mallin mukaista kansalaista, jotta sen oppilaat pystyisivät toimimaan tässä yhteiskunnassa ”virheettömästi”. Koululaitos pyrkii toteuttamaan tämän tavoitteensa joustamattomien sääntöjen, auktoriteettien sekä pakottamisen avulla. Tässä samalla koululaitos kuitenkin pyrkii korostamaan, että heidän tarkoituksensa on rohkaista oppilaita itsenäiseen ajatteluun sekä korostaa jokaisen oppilaan omaa persoonallisuutta. Fakta on kuitenkin se, että tilaa ei liiemmin aidon itsenäisen ajattelun harjoittamiselle anneta, kun kaavamainen opetus jyllää oppilaiden päähän kaikki ”tarvittavat” tiedot ilman todellisen liikkumavaran ja luovuuden mahdollisuutta. Eikä myöskään persoonallisuuksien korostuminen koulun metodien keinoin voi olla mahdollista, kun oppitunneillakaan ei edes keskustella aiheisiin liittyvistä asioista. Pientä illuusiomaista kuvitelmaa siitä, että omat mieltymykset ja päätökset ohjaavat opiskelua, saattaa antaa yläkoulun ja lukion niin sanotut omat valinnat oppiaineista. Todellisuudessa näillä ”omilla valinnoilla” ei ole kuitenkaan mitään yhteyttä aidon vapaan valinnan kanssa.
Kun pakollinen oppivelvollisuus on suoritettu, siirtyy ihminen usein lisäopiskeluiden jälkeen työelämään. Työelämä, joka on ideologialtaan juuriaan myöten mätä, tuhoaa ja vie ihmisen viimeisenkin vapauden ja luovuuden mennessään. Päättöminä sinkoilevat ihmiset kun myyvät suurimmalta osin itsensä työnantajille moniksi kymmeniksi vuosiksi pelkän palkkion vastineeksi, toisin sanoen rahan vastineeksi. Tämä on ihan ymmärrettävää, sillä ilman näitä palkkioita ei yksilö pysty elämään tällaisessa yhteiskunnassa. Ihmiset eivät kuitenkaan tunnu ymmärtävän sitä, että he tosiaan myyvät itsensä työpaikan takia. Eikö tätä nimenomaan pitäisi kutsua huoraamiseksi? Tai vaihtoehtoisesti itsensä vapaaehtoiseksi orjuuttamiseksi?
Usein ihmiset yrittävät puolustella tätä itsensä myymistä sillä, että he vain myyvät taitojansa palkkion vastineeksi. En vain ole koskaan kuullut sitä, että miten he puolustelevat järkevästi työntekijä-työnantaja –suhdetta, jossa työnantaja loppuen lopuksi päättää kaiken sen, mitä työntekijä tekee ja mitä ei. Pelkästään tällaisella lyhyellä oivalluksella voidaan todeta se, että eihän työntekijä koskaan pelkästään taitojansa anna, vaan luovuttaa koko vapautensa suurimmilta osin päivästä työnantajan käsiin, toisin sanoen alistuu ja orjuuttaa itsensä työnantajalle.
Jotkin ihmiset ovat ehdottaneet tähän ratkaisuksi sitä, että ihmiset siirtyisivät palkkausjärjestelmästä vaihtojärjestelmään, jossa ihmiset tekisivät vastapalveluksia saadakseen toisilta ihmisiltä palveluksia. Tässäkin järjestelmässä on kuitenkin se ongelma, että miten pystytään määrittelemään palveluksien arvo. Miten esimerkiksi pystytään vertailemaan ruohonleikkaamisen ja ruuanlaittamisen arvoja? Vaikka arvoa mitattaisiin koulutuksen, työajan ja työn paikan avulla on yksimielisen arvon löytäminen yksinkertaisesti mahdotonta. Kuten Alexander Berkman on tähän todennut, ”arvo on tuntematon suure”.
Työelämän ainoan poikkeuksen tekevät yksinyrittäjät ja niin kutsutut itsensä pomot, jotka pystyvät päättämään omista asioistaan ja suorittamaan työnsä omalla tavallaan. He eivät joudu alistumaan kenellekään. Tämä selittääkin osaksi sen, miksi niin monet haaveilevat oman firman perustamisesta. Näilläkin yrittäjillä on kuitenkin se ongelma, että he joutuvat taipumaan verotuksiin ja muihin säädöksiin, joihin he eivät välttämättä näe tarvetta. Esimerkiksi kuinka moni yrittäjä haluaa tosissaan maksaa sellaisia veroja, jotka käytetään sotateollisuuden hyväksi?
Lopulta, kun pääsee tästä työelämän karmivuudesta pois, pääsee eläkkeelle. Silloin saattaa joku jopa jossain määrin nauttia elämästänsä, jos ei oteta huomioon vanhusten masennuksia, erakoitumisia, rahaongelmia ynnä muita vastaavanlaisia ongelmia. Karu fakta on vain se, että eläkettä ei kauaa ehdi kulua, kun ruumistasi jo uurnataan ja tuhkia ripotellaan mereen. Ja jos joku näkee elämänsä tavoitteet pelkässä eläkkeessä, niin silloin on jossain jotain pahasti vialla.
Mikä näitä kaikkia elämänvaiheita kuitenkin yhdistää? Mikä on se asia, mikä on kaikessa läsnä? Käytän siitä sanaa ”huoraus”. Jokaisessa elämänvaiheessa ihminen tekee itsestään huoran jollekin toiselle ihmiselle tai yhtiölle. Ensin hän tekee itsestään huoran koululle, tämän jälkeen työlle ja lopulta hän heittäytyy valtion käsiin. Jotkut ihmiset saattavat tässä ohella tehdä itsestään myös huoran jollekin uskonnolle, laille tai jopa poika -tai tyttöystävälleen, mutta eipä siitä tunnu kukaan todellista mielihyvää saavan. Enkä jaksa uskoa, että kukaan haluaa tehdä itsestään tahallaan huoraa, kun kerta pelkkä ”huora” sana aiheuttaa niin suurta pahetta keskuudessamme.
Miten sitten purkaa tämä nykyinen oravanpyörä? Sanoisin, että yksinkertaisesti. Luovutaan vain nykyisestä ideologiasta, jossa koulu ja työ nähdään pakollisina ja välttämättöminä asioina. Luovutaan ylipäätänsä koko valtion olemassaolo ideologiasta. Avataan yksinkertaisesti silmät ja aletaan ruotia inhimillisyyttä meidän elämäämme. Tehdään elämästämme yhtä isoa leikkiä, jossa omat sisäiset mielihyvät, luovuus, itsekuri, luottamus, elämän arvostus ja avarakatseisuus ohjaavat meidän toimintaa. Perustetaan pieniä kyläyhteisöjä, joissa hoidetaan muun muassa opiskelu ja työ tavalla, joilloin edellä mainitut aatteet ovat arvossa. Ruvetaan elämään! Otetaan elämme meidän omiin käsiimme eikä luovuteta sitä minkään keinotekoisen instituution käsiin. Kuten todettua, meillä on tiettävästi vain yksi elämä, joten ei tuhlata sitä. On silkkaa haaskausta antaa elämme muiden käsiin ja muiden ohjailtavaksi.
Nautitaan tästä elämästä. Tehdään tästä maailmasta elämisen arvoinen paikka. Enempää en toivo enkä pyydä.
* Yllä oleva essee on tehty lukion äidinkielen kurssitehtävänä. Essee ei kuitenkaan kelvannut kurssin opettajalle, sillä se on kuulemma "liian radikaali ja täynnä asiattomia sanavalintoja".
Miksi näin? Jotta tällaista ajatusta pystyisi tajuamaan paremmin, on mietittävä hetki meidän koko elämää tällaisessa yhteiskunnassa.
Synnymme tähän yhteiskuntaan isoina tyhjinä tauluina, jotka muodostavat persoonansa ympäristötekijöiden ja perimän yhteisvaikutuksesta. Lapsena elämä on jännittävää ja leikkisää, eivätkä mitkään huolet tunnu ylitsepääsemättömiltä. Elämää hallitsee leikkimielisyys, oppimisen jano, tutkiskelevuus ja useimmiten myös sosiaalisuus. Tähän lapsuuteen ja samalla koko elämänkaareen tulee kuitenkin rankka särö siinä vaiheessa, kun siirrytään koulujärjestelmään.
Koulutusjärjestelmä alkaa muokata jokaisesta ihmisestä tietyn mallin mukaista kansalaista, jotta sen oppilaat pystyisivät toimimaan tässä yhteiskunnassa ”virheettömästi”. Koululaitos pyrkii toteuttamaan tämän tavoitteensa joustamattomien sääntöjen, auktoriteettien sekä pakottamisen avulla. Tässä samalla koululaitos kuitenkin pyrkii korostamaan, että heidän tarkoituksensa on rohkaista oppilaita itsenäiseen ajatteluun sekä korostaa jokaisen oppilaan omaa persoonallisuutta. Fakta on kuitenkin se, että tilaa ei liiemmin aidon itsenäisen ajattelun harjoittamiselle anneta, kun kaavamainen opetus jyllää oppilaiden päähän kaikki ”tarvittavat” tiedot ilman todellisen liikkumavaran ja luovuuden mahdollisuutta. Eikä myöskään persoonallisuuksien korostuminen koulun metodien keinoin voi olla mahdollista, kun oppitunneillakaan ei edes keskustella aiheisiin liittyvistä asioista. Pientä illuusiomaista kuvitelmaa siitä, että omat mieltymykset ja päätökset ohjaavat opiskelua, saattaa antaa yläkoulun ja lukion niin sanotut omat valinnat oppiaineista. Todellisuudessa näillä ”omilla valinnoilla” ei ole kuitenkaan mitään yhteyttä aidon vapaan valinnan kanssa.
Kun pakollinen oppivelvollisuus on suoritettu, siirtyy ihminen usein lisäopiskeluiden jälkeen työelämään. Työelämä, joka on ideologialtaan juuriaan myöten mätä, tuhoaa ja vie ihmisen viimeisenkin vapauden ja luovuuden mennessään. Päättöminä sinkoilevat ihmiset kun myyvät suurimmalta osin itsensä työnantajille moniksi kymmeniksi vuosiksi pelkän palkkion vastineeksi, toisin sanoen rahan vastineeksi. Tämä on ihan ymmärrettävää, sillä ilman näitä palkkioita ei yksilö pysty elämään tällaisessa yhteiskunnassa. Ihmiset eivät kuitenkaan tunnu ymmärtävän sitä, että he tosiaan myyvät itsensä työpaikan takia. Eikö tätä nimenomaan pitäisi kutsua huoraamiseksi? Tai vaihtoehtoisesti itsensä vapaaehtoiseksi orjuuttamiseksi?
Usein ihmiset yrittävät puolustella tätä itsensä myymistä sillä, että he vain myyvät taitojansa palkkion vastineeksi. En vain ole koskaan kuullut sitä, että miten he puolustelevat järkevästi työntekijä-työnantaja –suhdetta, jossa työnantaja loppuen lopuksi päättää kaiken sen, mitä työntekijä tekee ja mitä ei. Pelkästään tällaisella lyhyellä oivalluksella voidaan todeta se, että eihän työntekijä koskaan pelkästään taitojansa anna, vaan luovuttaa koko vapautensa suurimmilta osin päivästä työnantajan käsiin, toisin sanoen alistuu ja orjuuttaa itsensä työnantajalle.
Jotkin ihmiset ovat ehdottaneet tähän ratkaisuksi sitä, että ihmiset siirtyisivät palkkausjärjestelmästä vaihtojärjestelmään, jossa ihmiset tekisivät vastapalveluksia saadakseen toisilta ihmisiltä palveluksia. Tässäkin järjestelmässä on kuitenkin se ongelma, että miten pystytään määrittelemään palveluksien arvo. Miten esimerkiksi pystytään vertailemaan ruohonleikkaamisen ja ruuanlaittamisen arvoja? Vaikka arvoa mitattaisiin koulutuksen, työajan ja työn paikan avulla on yksimielisen arvon löytäminen yksinkertaisesti mahdotonta. Kuten Alexander Berkman on tähän todennut, ”arvo on tuntematon suure”.
Työelämän ainoan poikkeuksen tekevät yksinyrittäjät ja niin kutsutut itsensä pomot, jotka pystyvät päättämään omista asioistaan ja suorittamaan työnsä omalla tavallaan. He eivät joudu alistumaan kenellekään. Tämä selittääkin osaksi sen, miksi niin monet haaveilevat oman firman perustamisesta. Näilläkin yrittäjillä on kuitenkin se ongelma, että he joutuvat taipumaan verotuksiin ja muihin säädöksiin, joihin he eivät välttämättä näe tarvetta. Esimerkiksi kuinka moni yrittäjä haluaa tosissaan maksaa sellaisia veroja, jotka käytetään sotateollisuuden hyväksi?
Lopulta, kun pääsee tästä työelämän karmivuudesta pois, pääsee eläkkeelle. Silloin saattaa joku jopa jossain määrin nauttia elämästänsä, jos ei oteta huomioon vanhusten masennuksia, erakoitumisia, rahaongelmia ynnä muita vastaavanlaisia ongelmia. Karu fakta on vain se, että eläkettä ei kauaa ehdi kulua, kun ruumistasi jo uurnataan ja tuhkia ripotellaan mereen. Ja jos joku näkee elämänsä tavoitteet pelkässä eläkkeessä, niin silloin on jossain jotain pahasti vialla.
Mikä näitä kaikkia elämänvaiheita kuitenkin yhdistää? Mikä on se asia, mikä on kaikessa läsnä? Käytän siitä sanaa ”huoraus”. Jokaisessa elämänvaiheessa ihminen tekee itsestään huoran jollekin toiselle ihmiselle tai yhtiölle. Ensin hän tekee itsestään huoran koululle, tämän jälkeen työlle ja lopulta hän heittäytyy valtion käsiin. Jotkut ihmiset saattavat tässä ohella tehdä itsestään myös huoran jollekin uskonnolle, laille tai jopa poika -tai tyttöystävälleen, mutta eipä siitä tunnu kukaan todellista mielihyvää saavan. Enkä jaksa uskoa, että kukaan haluaa tehdä itsestään tahallaan huoraa, kun kerta pelkkä ”huora” sana aiheuttaa niin suurta pahetta keskuudessamme.
Miten sitten purkaa tämä nykyinen oravanpyörä? Sanoisin, että yksinkertaisesti. Luovutaan vain nykyisestä ideologiasta, jossa koulu ja työ nähdään pakollisina ja välttämättöminä asioina. Luovutaan ylipäätänsä koko valtion olemassaolo ideologiasta. Avataan yksinkertaisesti silmät ja aletaan ruotia inhimillisyyttä meidän elämäämme. Tehdään elämästämme yhtä isoa leikkiä, jossa omat sisäiset mielihyvät, luovuus, itsekuri, luottamus, elämän arvostus ja avarakatseisuus ohjaavat meidän toimintaa. Perustetaan pieniä kyläyhteisöjä, joissa hoidetaan muun muassa opiskelu ja työ tavalla, joilloin edellä mainitut aatteet ovat arvossa. Ruvetaan elämään! Otetaan elämme meidän omiin käsiimme eikä luovuteta sitä minkään keinotekoisen instituution käsiin. Kuten todettua, meillä on tiettävästi vain yksi elämä, joten ei tuhlata sitä. On silkkaa haaskausta antaa elämme muiden käsiin ja muiden ohjailtavaksi.
Nautitaan tästä elämästä. Tehdään tästä maailmasta elämisen arvoinen paikka. Enempää en toivo enkä pyydä.
* Yllä oleva essee on tehty lukion äidinkielen kurssitehtävänä. Essee ei kuitenkaan kelvannut kurssin opettajalle, sillä se on kuulemma "liian radikaali ja täynnä asiattomia sanavalintoja".
Kommentit