Palsta

Totaalikieltäytyjän puheenvuoro

2012-01-03T02:20:00.000+02:00

Yllä olevia kysymyksiä kannattaisi perehtyä miettimään vakavissaan pitkäksi toviksi ennen kuin sanoo automaattisesti ”kyllä” armeijalle ja nykyiselle järjestelmällemme. Jotenkin minulla on vain sellainen kutina, ettei näitä kysymyksiä kukaan viitsi edes lukea tosissaan. Se on äärimäisen harmillinen asia, sillä monet nuoret eivät tunnu tajuavan sitä, että minkälaista väkivaltakoneistoa ja ihmisarvoa loukkaavaa instituutiota me pidämme yllä, kun emme halua paneutua asioihin sen tarkemmin.

Elän siinä oletuksessa, että nykyajan nuoret eivät enää näe sotimista järkevänä ratkaisuna valtioiden välisten ongelmien ratkaisemiseen. Oletan muutenkin, että nykyajan globaalistuminen on luonut tullessaan ainakin länsimaisten maiden välille sellaiset siteet, ettei sotiminen olisi edes missään muodossa kannattavaa, saati sitten edes mahdollista. Euroopan maiden väliset lukuisat sopimukset, maiden välinen laaja yhteistyö, avautuneet markkinat, sekoittuneet kulttuurit ja Euroopan Unioni ovat sellaisia asioita, jotka käytännössä tekevät mahdottomaksi aseellisen sotimisen keskenään. Suomi on myös osana tätä systeemiä.

Kaiken tämän saavutetun rauhan keskellä on kuitenkin maita, jotka haluavat vielä väkisinkin pitää yllä kansallista, käytännössä katsoen koko maata koskevaa mautonta armeijaa. Jopa rauhaa rakastavana kansana pidetty Suomi on yksi näistä hämmentävistä valtioista, jotka pakottavat omat kansalaisensa harjoittelemaan sotimista siviilipalveluksen ja jopa vankilan uhalla. Valtio pakottaa laillisesti jokaisen 18 vuotta täyttäneen terveen nuoren miehen minimissään puoleksi vuodeksi jonnekin päin Suomea harjoittelemaan kuinka aseella ammutaan ja kuinka kuvitellulta viholliselta vedetään henki pois. On jokseenkin uskomatonta, että tällaisia ilmentymiä voi olla tällaisessa ihmisoikeuksia ja maailman rauhaa ylistävässä kulttuurissa.

Ei pidä unohtaa myöskään sitä tosiasiaa, että Suomen asevelvollisuuslaki ja siviilipalveluslaki ovat kokonaisuudessaan muutenkin hämmentävän epäoikeudenmukaisia ja asettaa kansalaisia eriarvoiseen asemaan. Esimerkiksi minkä takia maanpuolustusvelvollisuus koskee pelkästään miehiä eikä naisia? Entä miksi edes kaikkien miesten ei tarvitse osallistua maanpuolustamiseen? Mikä esimerkiksi estää diabeetikon tai polvivaivaisen käymästä siviilipalvelusta armeijan sijaan? Ja ylipäätänsä, eikö maanpuolustamisen pitäisi perustua täyteen vapaaehtoisuuteen eikä älyvapaaseen pakottamiseen?

Onko tällaisessa toiminnassa sitten minkäänlaista järkeä? Ilmeisesti näyttää olevan, kun kukaan ei edes halua puuttua asiaan. Nämä pakotetut nuoret miehetkin menevät pääsääntöisesti armeijaan ilman minkäänlaista todellista motivaatiota. ”Ei siellä mitään tarvitse tehdä, päivärahaa tulee ja munkit maistuu”, ”helpointa se on vaan mennä sinne”, ”siellä saa hyvän kunnon” ja ”mun vanhemmat suuttuisivat jos en menisi armeijaan” – nämä ovat yleisimpiä selityksiä sille miksi armeijaan ylipäätänsä edes mennään. Enää vain pitäisi kysyä, että ovatko nämä edes oikeita selityksiä vai pelkästään laiskuutta ja lyhytnäköistä paskanjauhantaa?

On surullista, että nuoret miehet lähtevät armeijaan muutaman munkin ja ”hienojen” kokemusten perässä, sivuuttaen asepalveluksen todellisen ideologian. Armeija on asepalvelus ja se antaa valmiudet sotimiseen. Sitä tosiasiaa ei muutamat munkit eivätkä kuntopiirit muuta. Liittyessään armeijaan ihminen hyväksyy tällaisen järjestelmän, joka näkee aseellisen valmistautumisen ja ihmisten välisen sodan hyväksyttävinä asioina. Näillä eväilläkö sitä maailman rauhaa rakennetaan? Rakennetaanko sitä parempaa tulevaisuutta uhraamalle äärimmäisen tärkeitä voimavaroja konekivääreihin, pilotteihin, panssarivaunuihin ja sotilashaalareihin?

Suomen pakollista asepalvelusta perustellaan kuitenkin monin hatarin argumentein. Armeijassa kuulemma tehdään pojista miehiä, se takaa Suomelle turvan, se luo kuulemma Suomelle uskottavuutta ja on kuulemma jokaisen suomalaisen miehen velvollisuus käydä armeija. Järkyttävin ”argumentti” millä Suomenkin nykyistä armeijaa perustellaan, on ”ei sotaan varustautuminen tarkoita sitä, että haluaisimme sotia, me vaan varaudumme”. Juu, eipä tietenkään. Ja jälleen kerran historia toistaa itseään, tilaisuus tekee varkaan ja niin edelleen. Sodat kun eivät tästä maailmasta tule koskaan häviämään ellei sotaan varustautumista aiota koskaan lopettaa.

Toisaalta onko sillä sitten edes mitään väliä varustautuuko Suomi sotaan vai ei? Suomella kun ei olisi nykypäivänä sotimalla minkäänlaisia mahdollisuuksia muita valtioita vastaan. Ei ole ydinaseita, liian vähän ihmisiä eikä edes normaalipainoisia kansalaisia. Eihän niillä kuuhun mentäisi. Ja kyllähän sen jokainen historiaa vähänkin lukenut ihminen tietää, että ilman natseja ja järjetöntä tuuria olisi Suomi hyvin todennäköisesti hävinnyt kaikki käymänsä sodat isompia valtioita vastaan. Ja vaikka kipeältä saattaa kuulostaakin, niin Suomen itsenäisyys hankittiin alunperinkin neuvottelemalla, eikä konepistoolia huudattaen.

Itse asiassa, nykytilanteessa Suomen ei edes kannata varautua sotaan aseistautumalla. Kun kerta aseellisesti ei voida kilpailla isompien valtioiden kanssa, niin järkevämpi vaihtoehto on täysin aseeton ja pasifistinen maanpuolustus-ideologia. Pienen valtion paras turva nykymaailmassa on sen puhdas maine ja imago, ei tappiin asti venytetyt asevarastot ja kookas reservi. Tämä olisi myös syytä Suomessa tajuta.

Ensinnäkin, aseettomalla politiikalla Suomi saisi varmasti hyvin paljon positiivista huomiota maailmalla. Suuren mediahuomion avulla voitaisiin kiillottaa Suomen mainetta entisestään, joka on jo nykyiselläänkin varsin hyvä. Aseettomuus olisi myös kunnianosoitus naapurivaltioita kohtaan, kun luottamus voitaisiin osoittaa näin avoimesti. Lopulta kun Suomen pasifistista mainetta oltaisi saatu brändättyä tarpeeksi näyttävästi ja hyvin, oltaisiin tilanteessa, jossa kenenkään valtion ei enää kannattaisi hyökätä Suomeen imagotappiollisista syistä johtuen. Ja kun puolueettomuutta korostettaisiin, niin Suomen syyllisyyden lavastaminenkin olisi liki mahdotonta. Harvoin niitä sotia syttyy muutenkaan, jos ei ole kahta osapuolista siihen osallistumaan. Voidaan myös miettiä sitä, että kenen maan kansalaiset edes hyväksyisivät hyökkäystä täysin pasifistiseen maahan.

Ja kun Suomi ilmoittaisi ensimmäisenä eurooppalaisena maana puolustuksekseen aseettoman vastarinnan, saattaisi se rohkaista myös muitakin maita tekemään samoin. Hyvällä tuurilla Euroopassa voitaisiinkin nähdä laaja pasifistinen aalto, kun valtiot pikkuhiljaa luopuisivat aseistautumisestaan. Se olisi upeaa, se olisi kerta kaikkiaan suuri edistysaskel ihmiskunnan historiassa. Ja eikö sitä jokainen ihminen kuitenkin unelmissaan toivo?

Ainoa konkreettinen ongelma nykyisen armeijan poistamisessa on se, että armeija työllistää niin paljon ihmisiä. Tähänkin kuitenkin saataisiin ratkaisuja, jos vain jaksettaisiin perehtyä asiaan. Ainakin väkivallattoman vastarinnan organisoinnissa riittäisi paljon töitä ihmisille, joten hirveää työttömyyspiikkiä tuskin tultaisiin näkemään.

Naiivissa mielessä on muutenkin todella outoa ajatella, että minkä takia ihmiset varautuvat aina tuntemattomia ihmisiä vastaan automaattisesti väkivaltaisin keinoin. Eikö tästä eläimellisestä piirteestä pitäisi nimenomaan pyrkiä pikkuhiljaa eroon eikä vain jatkaa tätä hämmentävää väkivallan kierrettä? Miksi Suomi ei voisi kerrankin olla edelläkävijä ja rohkeasti ottaa sen ensimmäisen askeleen pasifistisen maailman puolesta? Eikö olisikin mahtavaa jäädä historian kirjoihin kansalaisena, jonka maa oli ennakkoluuloton ja otti soihdunkantajan roolin?

Joka tapauksessa mielestäni olisi korkea aika puntaroida asevelvollisuus-kysymys uudestaan. Tarvitseeko Suomi todella 2,7 miljardin hintaista armeijaa? Onko oikein pakottaa kansalaisia asepalvelukseen? Voitaisiinko puolustusvoimiin meneviä tukia pienentää moninkertaisesti ja sijoittaa siitä saadut rahat esimerkiksi uusiutuvien energianmuotojen tukemiseen, terveyshuoltoon ja rauhaa rakentaviin asioihin? Toivon hartaasti, että me kansalaiset ja varsinkin kutsuntoihin kutsun saaneet nuoret miehet, punnitsisimme armeijakysymystä tosissaan. Ei sinne armeijaan ole pakko mennä jos ei halua tukea nykyistä ideologiaa. Kyllä niitä munkkeja saa muualtakin, kuntoa voi kohottaa lenkkipoluilla ja kuntosaleilla, kavereita voi hankkia uusien harrastusten avulla ja kyllä ne vanhemmatkin ymmärtävät aseistakieltäytymisen jossain vaiheessa. Pelkkä puhe ei myöskään riitä, välillä on tehtävä konkreettisia tekoja asioiden muuttamiseksi.

Avataan silmät ja pohditaan asioita. Pasifistisen muutoksen tekeminen on täysin mahdollista, se vaatii vain konkreettisia päätöksiä ja tekoja. Valta on meidän käsissämme, me olemme vastuussa tulevaisuudesta. Jos haluamme tosissamme kehittyä ihmislajina, niin tekoja on tehtävä. Valinta on sinun ja minun. Ei kenenkään muun. Pasifistinen maailma on valinta, ei utopia.

Ei mulla muuta.

- Niko Elias, ylpeä aseistakieltäytyjä.

Teksti on julkaistu alkuperäisesti 11.9.2009. Uusin versio on hiukan muokattu ja sisältää enemmän sisältöä. Ylläoleva teksti on myös virallinen selitys sille, minkä takia lopullisesti totaalikieltäydyin asevelvollisuudesta.

Love it

2011-12-25T00:40:00.003+02:00

Jos tahtoisit
minut pystyisi
murskaamaan

kokonaan tuhoamaan
mutta suojassa on tämä poukama

Jos haluaisit
minut voisi
saada hajoamaan
pieneksi riutumaan
se rauhoittaa
syvä vesi ei mua pelota

Viekää aseet
annan pois kaiken millä voi
puolustautua

Elämää kannattajan silmin

2011-12-11T18:40:00.000+02:00

Pori. Isometsän jäähalli 10.12.2011. Kello on 17.00, Ässien ja Bluesin välinen ottelu pääsee alkamaan. Yleisöä on runsaasti, lähes 4500 katsojaa. Näistä 120 katsojaa on Espoosta tulleita kannattajia, jotka ovat tulleet muutaman bussin voimin seuraamaan oman joukkueensa otteita. Olen yksi heistä, olen tullut Bluesin perässä Poriin asti.

Kaikki sujuu mukavasti aina toisen erän puoleen väliin asti. Tunnelma on ottelussa hyvä, kunnes espoolaisten katsomoon ryntää silmitön määrä järjestyksenvalvojia. Suurin osa Bluesin kannattajista on hämillään eikä monikaan tunnu tajuavan mistä on kysymys. Järjestyksenvalvojat työntävät täysin syyttömiä ihmisiä väkivaltaisin ottein sivuun. Tilanne on äärimmäisen jännittynyt.

Lopulta muutamalle kannattajalle tilanne on niin absurdi ja sekava, ettei heidän tilannetajunsa riitä sitä käsittämään. Syntyy sekava mellakka, jossa lopulta järjestyksenvalvojien toimista provosoituneita kannattajia aletaan raahata hallista ulos. Edes asiallisesti käyttäytyviä kannattajia ei kunnioiteta eikä kuunnella. Tilanteesta ei haluta keskustella. Vain hallista ulosheittämisellä ja putkalla uhataan. Tunnelma on hetkessä muuttunut ahdistuneen vastenmieliseksi. Pettymys on valtaisa espoolaisten katsomossa. Moni kyselee, että miten tällainen hässäkkä voi syntyä tyhjästä.

Jälkikäteen selvisi, että yksi Bluesin kannattaja oli yrittänyt repiä katsomon penkkiä irti - ilmeisesti äärimmäisen päihtyneessä tilassa. Tämän takia järjestyksenvalvojat olivat tulleet espoolaisten katsomoon. Penkin repiminen irti on kiistatta täysin väärin ja älytöntä toimintaa, eikä sitä voi miltään kantilta hyväksyä. Voidaan kuitenkin kysyä, että oliko järjestyksenvalvojien ryntääminen katsomoon oikea ratkaisu? Varsinkin kun järjestyksenvalvojia ryntäsi katsomoon enemmän kuin kahden käden sormet ehtivät laskea. Eikö tilannetta olisi voinut hoitaa tyylikkäämmin ja muita viattomia katsojia kunnioittaen? Eikö järjestyksenvalvojien pitäisi virkansa puolesta pystyä toimimaan ammattimaisemmin tällaisissa tilanteissa? Vai voiko joku kirkkain silmin väittää, että tällainen kaaos on vain ja ainoastaan espoolaisten katsojien syytä? Tai että katsomoon ryntääminen on ainoa vaihtoehto ongelman ratkaisemiseksi? Ja kukapa terve ihminen ei siitä provosoituisi, jos tullaan työntelemään surutta sivuun ilman annettua syytä.

Surullisinta tämä on kuitenkin viattomien ihmisten kannalta - niin fiksujen järjestyksenvalvojien kuin asiallisten kannattajienkin osalta. Sivulliset joutuvat aivan turhaan kärsimään. Espoolaisten kannattajien maine menee lopullisesti kuralle tällaisen jälkeen, varsinkin kun paskalehdet revittelevät tapahtumilla isoilla otsikoilla. Tuntuu, että monen vuoden työ katsomokulttuurin eteenpäin viemiseksi muuttuu vain entistä vaikeammaksi koko ajan. Maine menee myös mukavilta järjestyksenvalvojilta, jotka osaavat toimia työnsä edellyttävällä tavalla. Esimerkiksi ottelun alla hallin pihalla järjestyksenvalvojat olivat äärimmäisen mukavia ja antoivat juoda oluttakin täysin rauhassa.

Tärkeää on kuitenkin kysyä ja miettiä, että miksi tällainen kaaos syntyi. Mielestäni syy on melko selkeä; järjestyksenvalvojilla ei ollut Porissa taitoa ja suunnitelmaa hoitaa tilannetta ammattitaitoisesti. Kaaos syntyy silloin, kun asioiden organisointi puuttuu – näin kävi tässäkin tapauksessa. Toivon mukaan Porissa otetaan tästä oppia ja mietitään tarkemmin miten tällaiset tilanteet hoidetaan jatkossa. Toivon myös, että muutamien järjestyksenvalvojien virkalupaa punnitaan uudestaan. Sen verran ala-arvoista käytöstä muutamalla porilaisella järjestyksenvalvojalla oli, ettei sellaista pidä kenenkään joutua kokemaan.

Huolestuttavinta koko tilanteessa on se, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta kun virkavalta ei osaa kohdella kannattajia järkevästi. Vastaavanlaisia ilmiöitä löytyy käsittämätön määrä aina Suomen jalkapallomaajoukkueen otteluista lähtien. Kaikkia näitä sekoiluja yhdistävät virkavallan ylilyönnit ja se, ettei kannattajiin tunnuta luotettavan aidosti. Välillä tuntuu, että meidät kannattajat nähdään pikemminkin taakkana kuin arvoa antavana asiana. Myös tuntuu, että virkavallalla on negatiivisia ennakkoluuloja kannattajia kohtaan. Fakta on kuitenkin se, että urheilu perustuu pelin lisäksi yleisöön ja oman seuran tukemiseen eli kannattamiseen. Ilman kannattajia ei ole huippu-urheilua. Suomessa tätä ei tunnuta tajuavan.

Haluan vielä tähän loppuun sanoa, että me kannattajat olemme täysin samanlaisia ihmisiä kuin muutkin. Meillä ei ole minkäänlaisia intressejä tulla pilaamaan yhtäkään urheilutapahtumaa, ei ikinä. Valitettavasti ylilyöntejä tapahtuu kannattajillakin joskus, mutta se on mielestäni inhimillistä eikä jeesustelun arvoinen asia. Haluan vain, että meitä kannattajia kohdellaan jatkossa ihmisinä eikä eläimellisinä rikollisina. Muuta en pyydä.

Espoossa 11.12.2011

Jussi Salonoja – Espoolaisen jääkiekkoilun syöpä

2011-09-25T22:19:00.004+03:00

On vuosi 2011 ja syyskuun 23. päivä. Espoossa pelataan Bluesin kauden ensimmäistä kotiottelua jääkiekon SM-liigassa. Katsomot kumisevat tyhjyyttään, hallissa on näivettynyt tunnelma. Yleisömääräksi ilmoitetaan 2840 katsojaa. Tilanne on pahempi kuin koskaan aikaisemmin. Kannattajat ovat Espoossa täysin tyrmistyneitä. Kukaan ei pysty uskomaan, että viime keväänä tässä samassa hallissa pelattiin SM-liigan finaaleita.

Miten tällaiseen tilanteeseen voidaan päätyä? Miksi Barona-Areenalla ei käy yleisöä? Eikö menestyvän joukkueen pitäisi tuoda lähes automaattisesti ihmisiä hallille? Miksei menestysbuumia ole osattu hyödyntää? Kuka on vastuussa tästä farssista?

En tiedä mistä tämän hävettävän tilanteen analysointi pitäisi edes aloittaa. Yritän kuitenkin.

Kaikki ongelmat alkoivat vuonna 2008, kun Jussi Salonoja nimitti itsensä taustalta takaisin Bluesin puheenjohtajaksi. Edellisellä kerralla kun tämä Bluesin omistaja oli ollut aktiivisesti mukana Bluesin toiminnassa, olivat tulokset olleet järkyttäviä; kalliita ostopelaajia hankittiin älyttömiä määriä, omien junioreiden silmille kustiin, organisaation johtohahmot olivat tasaisin väliajoin sukset ristissä, valmentajille jaettiin järjestäen potkuja ja Bluesista tehtiin askel askeleelta Suomen muovisinta seuraa. Jussin paluuta johtotehtäviin kritisoitiinkin kannattajien keskuudessa melkoisen paljon. Tunnelmat olivat tietyissä piireissä jopa pelonsekaisia.

Kannattajien kriittisyys ja pelko Jussia kohtaan olivat kuitenkin aivan aiheellista ja paikkansa pitäviä.

Ensimmäisen älyttömyyden Salonoja sai aikaan uudella aikakaudellaan vuonna 2009, kun hän (=Blues) päätti vaihtaa jälleen kerran logoa. Vuonna 2005 lanseerattu ytimekäs logo päätettiin vaihtaa juosten kustuun hutaisuun. Mitään loogista selitystä logon vaihtamiselle ei koskaan saatu, mitään järkeviä perusteita logon vaihtamiselle ei ollut olemassa. Logon vaihtamisella saatiin vain romutettua Bluesin juuria ja uskottavuutta, sekä aiheuttamaan kannattajille suunnatonta mielipahaa.

Vuonna 2009 Jussi Salonoja sai kuitenkin vielä suurempaa tuhoa aikaan, kun yksi espoolaisen jääkiekon suurimmista moottoreista lähti yllättäen Bluesista. Kyseessä oli Jukka Holtari, joka käveli pois seurasta joulukuussa 2009. Holtarin poislähtö oli kaikille sokki, sillä hänen työnsä oli Espoossa vielä pahasti kesken. Holtarin paikkaa urheilutoimenjohtajana tuli paikkaamaan Janne Vuorinen. Näin jälkikäteen voidaan sanoa, että Holtarin poistuminen seurasta johtui siitä, ettei hänen annettu tehdä työtänsä vapaasti.

Vuodesta 2009 voidaan mainita myös kesän tapahtumat, jolloin Blues ilmoitti kaikkien pelaajien olevan vapaita tekemään sopimuksia muihin seuroihin. Syyksi annettiin taas taloudelliset seikat. Voi vain ihmetellä, että toimitaanko ammattitaitoisessa saati terveessä organisaatiossa tällä tavalla?

Kausi 2010–2011 olikin sitten jo täyttä kidutusta. Baronan lippujen hintoja oli nostettu tuntuvasti, viikonloppupelejä oli naurettavan vähän ja pelaajabudjetti oli venytetty odotetusti kyseenalaisen tiukaksi. Myös Bluesin ottelutapahtuman viihtyvyyttä laiminlyötiin rajulla tavalla, kun kaikki energia runkosarjassa suunnattiin yritysasiakkaiden viihdyttämiseen. Tämän myönsi myös Bluesin silloinen markkinointivastaava, joka totesi allekirjoittaneelle yritysasiakkaiden ylivoimaisen tärkeyden. Hänen mukaansa Blues tienaa enemmän rahaa arkiotteluilla, koska silloin saadaan enemmän haalittua yritysasiakkaita peleihin. ”Yritysasiakkaat tuovat enemmän rahaa Bluesin kassaan kuin esimerkiksi seisomakatsomossa seisovat kannattajat.” Oudointa tässä tilanteessa oli se, että vielä pari vuotta sitten kannattajia oli pidetty Espoossa hyvinkin korkeassa arvossa ja viikonloppupelien merkitystä korostettu tärkeänä asiana.

Kevät 2011 oli kuitenkin pelastus Salonojalle ja koko Bluesin organisaatiolle. Pitkän ja kaikkien aikojen puuduttavimman runkosarjan jälkeen Blues taisteli itsensä sääliplayoffeista aina finaaleihin saakka. Mahtavan kevään myötä Bluesin maine pysyi edes jotenkin siedettävänä. Kevät kuitenkin päättyi näin kannattajan silmin äärimmäisen happamasti, kun Bluesin kannattajat ohjattiin kauden päätyttyä Baronan takaovesta ulos. Syyksi annettiin se, ettei tulisi ongelmia IFK-kannattajien kanssa. Näin ollen päätin kauteni omassa hallissa, josta en saanut edes kävellä rauhassa ulos.

Lopullisia niittejä kuitenkin alettiin naputtelemaan arkkuun kesäkuussa 2011, kun Jussi Salonoja nimitti itsensä toimitusjohtajaksi. Samassa rytäkässä sai lähteä entinen toimitusjohtaja Markus Lindström ja markkinointivastaava Elias Mikkonen. Myös lukuisia muitakin toimihenkilöitä sai lähteä Bluesin toimistolta. Kauden alettua oltiinkin niin hämmentävässä tilanteessa, ettei kukaan edes tiennyt ketkä Bluesin toimistolla työskentelee. Ja siltä se ulospäin näyttikin, sillä Blues ei ollut mainostanut rahallisesti senttiäkään missään paikassa ennen kauden alkua. Jopa perinteikkäiltä taksikuskeilta vietiin mainostusmahdollisuudet pois.

Nyt kun meneillään oleva kausi on alkanut ja Blues on pelannut kaksi kotiottelua, on tilanne karmeampi kuin koskaan aikaisemmin. Halvin lippu Bluesin peliin maksaa 17,5€, yleisömäärät ovat ennätyksellisen alhaiset, halliviihtyvyyttä ei yksinkertaisesti ole ja kannattajat on otettu vielä tarkempaan tarkkailuun kuin koskaan aikaisemmin. Tästä saatiinkin malliesimerkki heti ensimmäisessä kotiottelussa, kun eräs espoolainen kannattaja poistettiin väärinymmärryksen takia katsomosta ja vielä lyötiin määräaikainen porttikielto kylkeen. Surkuhupaisaa on myös se, ettei edes mediakatsomossa enää tarjota vieraille kahvin kylkeen pullaa. Kaikki merkit viittaavat siihen, että edessä on täysi katastrofi.

Syyttävä sormi on osoitettava viimeistään tässä vaiheessa Jussi Salonojaan. Hän on tällä hetkellä Bluesin toimitusjohtaja ja vastuussa tästä koko rappiotilasta. Tällä kertaa Salonoja ei voi paeta vastuuta ja asettaa muita ihmisiä eteensä. Tällä kertaa Jussi Salonojan on tultava espoolaisen yleisön eteen ja myönnettävä virheensä. On yksinkertaisesti anteeksiantamatonta, ettei menestyvää joukkuetta osata markkinoida edes vähää alusta eikä edes omaa kotiyleisöä kunnioita hevon helvetin vertaa.

Surullisinta tässä tilanteessa on se, että eniten tästä kärsivät pelaajat ja kannattajat. Bluesilla on tällä hetkellä ehkäpä yksi 2000-luvun hienoimmista joukkueista kasassa, kun omat kasvatit ovat avainasemissa. Myös valmennus on nälkäinen ja ammattitaitoinen. Onkin äärimmäisen ahdistavaa, että käytännössä yhden henkilön takia koko homma on menossa kovaa vauhtia kohti polttouunin lämpöä.

En tiedä yhtä selkeää ratkaisua tähän tilanteeseen, mutta siitä olen varma, ettei Salonoja ole oikea henkilö hoitamaan Bluesin organisaatiota. Bluesin taustalle tarvitaan rautaisia ammattilaisia, jotka osaavat markkinoida seuraa oikein ja kohdella omia kannattajiaan ihmisinä. Salonoja on saanut niin monta mahdollisuutta, että nyt saa luvan riittää. Joko Salonoja pakkaa tavaransa lopullisesti ja suksii vittuun, tai sitten siirtyy vain ja ainoastaan rahoittajaksi. Kunhan hän ei enää sotke tätä toimintaa yhtään enempää.

Ei mulla muuta.

Noel Gallagher's High Flying Birds - If I Had A Gun

2011-09-10T14:01:00.000+03:00

Negatiivinen blogipäivitys

2011-08-21T00:56:00.000+03:00

Huomasin juuri selaillessa kalenteriani, että tasan viikon päästä minulla on syntymäpäivä. Täytän elokuun 27.päivä 20 vuotta ja saavutan täten lopullisen täysi-ikäisyyden. Voisi kuvitella, että olisin iloinen - onhan synttärit aina kivoja tapahtumia ja niin edelleen. En kuitenkaan jaksa juurikaan nostella käsiä ilmaan saati sytytellä kynttilöitä. Lähinnä tämä tuleva juhlapäivä tuo vain mieleen sen faktan, ettei omassa elämässäni ole tapahtunut vuoteen juuri mitään. Tuntuu, ettei mikään ole muuttunut vuodessa. Kaikki on ns. mennyt enemmän tai vähemmän päin vittuja.

Valmistuin keväällä 2010 ylioppilaaksi. Tein tuolloin päätöksen, että aion kerätä ison kasan rahaa kokoon ja lähteä kiertämään Aasiaa. Haluan nähdä maailmaa ja tajusin, että nyt olisi sauma toteuttaa nämä fantasiat. ”Asuu kotona vanhempien nurkissa, tekee töitä ja kerää rahaa. Viimeistään kahden vuoden jälkeen pitäisi olla about 10 000 – 20 000€ kasassa, jolla tekee parin vuoden reissun.” Näin ajattelin kirjaimellisesti.

Alku näytti lupaavalta. Sain heti kesän alettua töitä Tapiolan Lämmöltä ja työkuvakseni määräytyi ulkoalueiden kunnossapito. Käytännössä työkuvaani kuului nurmikonleikkuu, roskalenkit, siimaleikkurilla heiluminen ja työnnettävällä ruohonleikkurilla puskeminen. Työsopimuksessa luki, että viikoittain on 40 tuntia töitä aina elokuun loppuun asti.

Olin innoissani. ”Tästä tulee helvetin siistiä, pääsee tekemään hienoja hommia. Saa vielä kerättyä sitä rahaa, että pääsee ulos täältä”. Näinpä. Totuus kostautui kuitenkin aivan toisenlaiseksi.

Ensimmäisenä ongelmana tulivat eteen aikaiset herätykset. Joka arkiaamu oli herättävä tasan klo 6.00. Yöihmisenä ja kroonisista univaikeuksista kärsivälle ihmiselle tällainen on helvettiä. Varsinkin viikon alut, maanantait ja tiistait, olivat puhdasta kidutusta rajun univajeen takia. Ihminen ei vain yksinkertaisesti pysty vetämään alle 7h unilla kovin pitkään, puhumattakaan samoilla silmillä vetämisestä. Minä en ainakaan.

Toiseksi ongelmaksi muodostui itse työnkuva ja organisaatio, johon minut oli vedetty mukaan. Teoriassa nurmikonleikkuu ja muut toimenkuvat kuulostavat hauskalta hommalta – ei tarvitse liikaa stressata eikä hikoilla. Kaikella on kuitenkin rajansa. Kun ihminen tekee 40 tuntia viikossa samaa yksitoikkoista hommaa kuukausi kaupalla, josta ei saa minkäänlaista muuta kiitosta kuin palkkanauhan kerran kuussa, niin kyllä siinä alkaa kuuppa halkeamaan. Tähän kylkeen kun lisätään huonosti organisoitu yhtiö, jossa työntekijöitä puukotetaan niskaan ja heitellään kastiketta naamalle, niin kakku on valmis. Mainita voi tietenkin myös naurettavan surullisen palkan, joka on alle kahdeksan euroa tunnilta.

Lopulta pääsin pois Lämmöltä elokuun loputtua. Olo oli vapaa, muttei helpottunut. Oli saman tien lähdettävä etsimään uutta työpaikkaa. Minulla kävi kuitenkin tuuri, sillä pääsin kokeilemaan lähes saman tien myyntitöitä Soneralle.

Aloitin Soneralla työt heti syyskuun alkupuolella. Fiilikset olivat taas kerran loistavat. ”Pääsipähän pois sieltä Lämmön raiskasta, pääsee tekemään töitä ihmisten kanssa. Kyllä mä pystyn kännykkäliittymiä myymään, asenteestahan tämä on vaan kiinni. Tätä kun tekee sen vuoden, niin pääsee pois Suomesta”. Joopa joo.

Eihän siitä myyntityöstä tullut yhtään mitään. En yksinkertaisesti osannut myydä kännykkäliittymiä tarpeeksi aggressiivisesti. En pystynyt taikomaan kauppoja tyhjästä. Työparit olivat mukavia ja pomot äärimmäisen hienoja ihmisiä, mutta heikoin lenkki olin tällä kertaa minä. Reilun kuukauden yritin opetella myymään, mutta sen jälkeen oli lyötävä hanskat tiskiin. Kiitin, kumarsin ja poistuin takavasemmalle. Lyhyt, mutta opettava kokemus. Harmi vain, että se päättyi niin nopeasti.

Kuukaudet olivat vierineet jo lokakuun lopulle, kun oli taas ryhdyttävä etsimään uutta työpaikkaa. Tällä kertaa se ei ollutkaan enää niin helppoa. Ramppasin työvoimatoimistossa, kiertelin kotiseutuani kysellen töitä ja lähetin avoimia hakemuksia niin päiväkoteihin kuin marketteihinkin. Mistään ei kuitenkaan tullut töitä. Olin tyhjän päällä ja todellinen pelko alkoi hiipiä taustalle. Varsinkin, kun samaan aikaan tuli ilmoitus, että siviilipalvelusta olisi ryhdyttävä suorittamaan tulevana kesänä. Tuntui, ettei mitään ole tehtävissä. Tässäkö tämä oli? Olivatko unelmat Indonesian rannoista paketissa?

Vitutti, ahdisti ja masensi. Kaikki oli tehty niin vaikeaksi. Miksi ei vain voitaisi tarjota töitä? Miksi kukaan ei ota töihin? Miksi tämä on niin järjettömän sairasta? En ole saanut vieläkään näihin kysymyksiin vastausta.

Lopulta murruin ja otin puhelimen käteen. Soitin takaisin Tapiolan Lämmölle ja kyselin, josko olisi tarjota töitä. Pienen neuvottelun jälkeen minulle luvattiin lumitöitä yö - ja päiväapulaisena. Itku ei ollut kaukana, kun taas kerran jouduin astelemaan traumojen makuiseen työympäristöön.

Itku ei ollut kaukana, kun lapio lyötiin keskellä yötä käteen, mutta ei ollut kuolemakaan. Painoimme työparimme kanssa 12 tuntisia työvuoroja aamukolmesta eteenpäin. Lunta lapioitiin taukoamatta, aivot olivat kauniisti narikan puolella ja paikat kovilla. Unta ei tietenkään ehtinyt juurikaan nauttia, varsinkin kun yövuorot sattuivat osumaan heti maanantaille.

Lopulta kärsimys loppui, kun teloin sormeni vapaa-ajalla. Murskasin pikkurillini vahingossa muusiksi ja olin näin ollen työkyvytön. Lääkärit määräsivät minulle lähes kuukauden sairaslomaa. Tästä sairaslomasta ei kuitenkaan maksettu palkkaa, sillä jostain kumman syystä työsopimukseni ei velvoittanut korvaamaan sitä. Lopulta vasta huhtikuun alussa olin jälleen takaisin töissä, jolloin rustasin kesäksi työsopimuksen. Mitään muita töitä ei mistään muualta tarjottu, joten päätin olla Lämmöllä aina tämän vuoden syyskuun loppuun asti.

Nyt on elokuun 20.päivä ja työsopimustani on jäljellä reilu kuukausi. Henkisesti olen haudan partaalla ja epätoivo on valtaamassa mieltä. Varsinkin, kun töissä tiputellaan tasaisin väliajoin se karvainen paskalasti niskaan ilman minkäänlaisia perusteita. Enkä aio valehdella, Tapiolan Lämpö on tällä hetkellä sellaista raiskaa omalta osaltani ettei pahemmasta väliä. Mutta kun muualtakaan ei töitä saa ja jotain on tehtävä elääkseen, niin minkäs teet.

Entä miten on käynyt rahallisen puolen? Paljonko olen saanut reilussa vuodessa kasaan rahaa Aasian reissua varten?

Tällä hetkellä tilini saldo näyttää vähän alle 5000€. En ole todellakaan tyytyväinen, tämä määrä ei ole ollut tämän sekoilun arvoista. Olen uhrannut elämästäni vuoden työelämälle ja lopputulos on tämä. Täyttä paskaa, ei voi muuta sanoa. Ja vielä pitäisi etsiä uusi työpaikka syksylle ennen kuin minut heitetään totaalikieltäytymisen johdosta vankilaan. Huh, huh.

Ei voi mitään. Sen tämän vuoden aikana olen oppinut, ettei kaikki mene aina niin kuin on suunnitellut.

Entä mitä muuta minulle on tapahtunut tämän vuoden aikana? Miten työelämän ulkopuolella?

Vastaan lyhyesti: mitään ei ole tapahtunut. Fyysisesti olen lähes samassa kunnossa kuin vuosi sitten, älyllisesti olen korkeintaan taantunut. Naisrintamalla on niin hiljaista, että puistattaa. Kaverisuhteet ovat onneksi pysyneet ennallaan, mitä nyt muutamat kaverit ovat käyneet intin tai ovat siellä tällä hetkellä. Mitään erikoista ei ole kuitenkaan tapahtunut, varsinaiset onnenhetket ovat olleet hyvin harvassa. Juna polkee pelottavan pahasti paikoillaan.

Negatiiviselta siis kuulostaa ja näyttää. Haluaisin olla aidosti positiivinen ja energinen, mutta tällaisessa tilanteessa se ei ole aina vain mahdollista. Vai mitä tähän voisi sanoa? Kun työelämässä sinulle syötetään hapanta jogurttia aamusta iltaan ja valtio on määrännyt sinut vankilaan, niin ei siinä paljon hymyilytä. Karu flopinmaku, ei siinä muuta. Kannattaa yrittää välttää tällainen kohtalo, ei voi muuta sanoa. Valintojen maailma.

Mutta joo, katsellaan. Onneksi huomenna on sunnuntai ja saa nukkua pitkään. Se on hienoa se. Ehkä se aurinko löytää sen risukasan sitten vuonna 2012 tai jotain vastaavaa. Sitä odotellessa.

Suomen byrokratia - pöyristyttävää puuhastelua

2011-08-08T15:36:00.000+03:00

Kirjoitin pari kuukautta sitten siitä, kuinka totaalikieltäydyin armeijasta ja siviilipalveluksesta. Luettelin syitä omalle päätökselleni ja alustin sitä miten totaalikieltäytyjälle käytännössä käy. Oheisen setin voi katsastaa tästä linkistä.

Nyt kun päätöksestäni on kulunut muutamia kuukausia, niin on hyvä selventää tilannetta. Miten homma käytännössä etenee ja mitä totaalikieltäytyjä joutuu tämän prosessin aikana käymään läpi? Mikä on lopputulos? Mitä minulle on käynyt?

Ensimmäiseksi kun haluaa totaalikieltäytyä, niin on lähetettävä kirje joko siviilikeskukseen tai armeijaan. Kirjeessä on ilmoitettava, että aikoo totaalikieltäytyä koko toiminnasta. Perään on myös laitettava oma allekirjoitus, jotta kirje voidaan laskea viralliseksi. Totaalikieltäytymisen perustelut voivat olla lyhyet tai perusteelliset, kunhan vain asia tulee selkeästi ilmaistua.

Lähetetyn kirjeen jälkeen itse byrokraattinen prosessi pääsee lähtemään liikkeelle. Prosessiin sisältyy poliisikuulustelu ja oikeudenkäynti. Prosessin lopputulema on se, että totaalikieltäytyjä määrätään vankeuteen. Vankeusrangaistus suoritetaan joko klassisessa vankilassa tai sitten astetta vapaammassa avovankilassa.

Omalta osaltani kaikki meni normaalisti aina oikeudenkäynnin alkuun asti. Ilmoitin kirjeellä perusteellisesti miksi en osallistu asepalvelukseen ja laitoin tarvittavat allekirjoitukset paperin nurkkaan. Tämän jälkeen minulle soitettiin poliisilaitokselta, jonne kirje oli toimitettu. Poliisilaitoksella todettiin, ettei minun tarvitse edes kuulusteluihin tulla, sillä kieltäytymiseni perusteet olivat niin selkeät. Kiitin, ja jatkoin matkaa seuraavaan pisteeseen eli käräjäoikeuteen.

Jatkettuani matkaa Kilossa sijaitsevaan Espoon käräjäoikeustaloon, niin minulta kysyttiin että haluanko käydä oikeudenkäyntini kirjallisena vai suullisena. Aiemmin minua oli neuvottu aseistakieltäytyjäliitosta, että oikeudenkäynti kannattaa käydä kirjallisena, sillä se on kätevämpää ja nopeampaa. En siis liiemmin miettinyt, vaan päätin ottaa oikeudenkäynnin kirjallisena prosessina. Homma oli ok ja laitoin taas muutamat allekirjoitukset vaadittaviin papereihin. Minulle ilmoitettiin, että oikeudenkäyntini ratkaisut tulevat kirjeitse kotiini.

Prosessi lähti etenemään. Tasaisin väliajoin postiluukustani kolahteli kirjekuoria, jotka tulivat käräjäoikeudesta. Papereista selvisi muun muassa se, että minut oli nyt virallisesti tuomittu vankeuteen. Suhteellisen kylmää, mutta minkäs teet. Ainakin saa tämän alta pois.

Jotain kuitenkin oli tehty oikeudessa väärin. Eräänä päivänä nimittäin luukustani kolahti paperi sisään, jossa ilmoitettiin, että tuomioni on mennyt hovioikeuteen asti. Ihmettelin hetken; eikö tämän pitänyt olla jo ohi? Miksi hovioikeuteen? Mitä ja miksi?

Selvisi nopeasti, ettei mikään ollut todellakaan vielä ohi. Soittelin käräjäoikeuteen ja kyselin, että miksi tuomioni on viety hovioikeuteen asti. Selvisi, että minulta oli unohdettu pyytää jokin tarvittava suostumus kirjallista oikeudenkäyntiä varten. Tuomioni ei olisi ilman tätä suostumusta lainvoimainen. Uskomatonta. Tämän virheen myötä tuomioni täytäntöönpano viivästyy vähintään pari kuukautta, todennäköisesti lähes puolivuotta. Hovioikeus kun ei ole mikään maailman nopein tuomitsija.

Käytännössä hovioikeuteen joutuminen meinaa sitä, etten pääse vankilaan ennen kevättä. Tämä on äärimmäisen anaalista, sillä olin jo suunnitellut vankilaan menemisen tälle syksylle. Olen esimerkiksi kirjoittanut työsopimukseni syksyllä loppuvaksi enkä ole hakenut mihinkään opiskelemaan. Minua neuvottiin aseistakieltäytyjäliitossa alussa näin, joten sen takia olen suunnitellut asiat nykyisenlaisiksi. Ei kukaan osannut ennustaa hovioikeuteen joutumista.

En tietenkään ole luovuttanut. Taistelen edelleenkin sen puolesta, että tuomioni pantaisiin mahdollisimman nopeasti täytäntöön. Haluan tämän paskan mahdollisimman nopeasti alta pois, enkä halua menettää ensi kevättä tai kesää vankilassa. Homma ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Kukaan ei tunnu pystyvän auttamaan minua; aseistakieltäytyjäliitossa levitellään käsiä, käräjäoikeudessa ei osata auttaa, eivätkä edes lakimiehetkään tiedä mitä sanoa. Kuulemma hovioikeuden toimintaan on lähes mahdotonta vaikuttaa. Yksi mahdollisuus olisi hakea valtiolta korvauksia tästä virheestä, mutta se maksaisi rahaa eikä todennäköisesti edes onnistuisi. Kiitokset kuitenkin aseistakieltäytyjäliitolle, joka on sentään edes yrittänyt tehdä parhaansa puolestani. Harmi vain, ettei avusta ole ollut käytännössä mitään hyötyä.

Pohjalla siis ollaan. Valtio pyörittelee allekirjoittanutta pyramidin pohjalla ja latoo niskaan vielä kylmää majoneesia. Melko sairas tunne, kun edes vankilaan ei pääse inhimillisessä ajassa. Kaikista sairainta on kuitenkin tämä byrokraattinen pelleily, jossa ei ole päätä eikä häntää. Vai kuulostaako tämä kaikki tervejärkiseltä? Aivan, ei todellakaan.

En tiedä. On tämä vain niin sairasta ja väärin. Nyt kun valtio on napsutellut minulta ensi talven suunnitelmat uusiksi, niin olisi ihan suotavaa, että jotain hyvitystä tulisi. Jos vaikka töitä tarjottaisiin tulevaksi talveksi, niin en panisi ollenkaan pahakseni. Muussa tapauksessa koko valtio voi haistaa minun puolestani pitkän vitun ja naulata itsensä arkkuun jokaisen byrokraattisen nivelen kautta. Muuta en pysty sanomaan.

Huh, huh.

Sairautta, puhdasta sairautta

2011-07-23T17:09:00.006+03:00

Norja 22.7.2011. Pommit ovat napsuneet Oslon keskustassa, sekasorto on vallannut kaupungin. Kuolonuhreja on 7 ja haavoittuneita vielä enemmän. Räjähdyspaikka on kuin sodan jäljiltä. Norjan poliisi tietää kertoa, että kyseessä on terrori-isku.

Pari tuntia tästä ja Norjan Utöyan saarella alkaa myös todellinen verilöyly. Äärioikeistolainen Anders Behring Breivik ottaa aseensa esiin ja teurastaa päälle 80 työväenpuolueen leirillä ollutta nuorta. Hän itkee, nauraa ja huutaa voitonhuutoja. Ihmiset eivät ole uskoa tapahtunutta todeksi.

”Sairasta. Kuvottavaa. Oksettavaa. Uskomatonta. Järjenvastaista. Ahdistavaa. Äärettömän surullista.”

On vaikea käsittää, että miten tällaista voi edes tapahtua. Miten joku ihminen voi olla niin kylmä, että pystyy tappamaan ihmisiä tällä tavalla? Miten ihminen voi olla niin sairas, että ryhtyy teurastamaan viattomia ihmisiä kuin karjaa? Miten ihminen pystyy noin vain lopettamaan lähes sadan nuoren elämän, pelkkiä sormia napsauttamalla? Miten tällaiseen tilanteeseen voidaan edes päätyä? Miten? Miksi?

On lähes mahdotonta yrittää samaistua kuolleiden nuorien tilanteeseen. Olet lähdössä viettämään pitkään odotettua leiriä ystäviesi kanssa. Käsilläsi on yksi kesän hienoimmista ja jännittävimmistä hetkistä, kun pääset tapaamaan uusia samanhenkisiä nuoria. Ja juuri kun olet saapumassa saarelle, niin pieni jännityksen poikanenkin alkaa kadota; tästähän tulee oikeasti hauskaa.

Yhtäkkiä taivas kuitenkin synkkenee. Tulee tieto, että Oslossa on räjäytetty pommi. Epäuskoinen tunnelma alkaa kyteä; miten Oslossa on voinut tapahtua tällaista? Leirillesi saapuu poliisin pukeutunut mies rauhoittelemaan tilannetta. Aivan rauhoittelemaan, mitään hätää ei ole.

Vain muutama minuutti tästä ja elämäsi lanka alkaa palaa molemmista päistä. Yhtäkkiä tämä poliisin pukeutunut mies avaa tulen, ryhtyen ampumaan leiriläisiä. Näet kuinka kavereitasi lahdataan nenäsi edessä. Voit lähes haistaa kuoleman. Mitään ei ole tehtävissä. Juokset henkesi edestä pakoon. Näet rannan, jonne epätoivoisesti yrität päästä karkuun. Lopulta kun olet jo pääsemässä perille turvaan, niin luoti napsahtaa takaraivoosi. Kaadut, etkä enää ikinä nouse. Elämäsi on ohi, elämäsi on lopullisesti ohi. Et ole tehnyt mitään väärää, mutta silti sinut on tapettu. Leirillä, jonka piti olla yhtä turvallinen kuin elämäsi kotona.

Sairautta, puhdasta sairautta.

Tämä teurastaja, joka lahtasi nuoret, oli myös Oslon pommi-iskun takana. Hän on alustavien tietojen mukaan äärioikeistolainen ja äärikristitty, norjalainen Anders Behring Breivik. Ei ääri-islamistiterroristi, vaikka Yhdysvalloissa näin ehdittiinkin jo yllättäen tiedottaakin.

Mitä tästä kaikesta pitäisi edes ajatella, mitä pitäisi tuntea? En osaa tarkemmin sanoa, mutta itse olen ainakin helvetin vihainen Breivikille ja samalla surullinen norjalaisten nuorien puolesta. Näin ei vain yksinkertaisesti saisi käydä. Tällaista ei saisi tapahtua. Ei Skandinaviassa, ei missään päin maailmaa.

Entä mitä tällaisen jälkeen pitäisi tehdä? Käytännössä tällaisen shokin jälkeen ei voida välittömästi tehdä yhtään mitään isoa. Ainoastaan voidaan tuntea surua ja pysähtyä hetkeksi miettimään nykyistä elämäämme. Voidaan miettiä sitä, että mihin tämä yhteiskunta on mennyt. Mihin ollaan tultu, kun omat kansalaiset tappavat toisiaan ilmekään värähtämättä.

Ennen olisin saattanut linkolamaisesti vain kohauttaa olkapäitäni tällaisen tapahtuman sattuessa. ”Maailmassa on isompiakin ongelmia, ei tällainen muuta loppupeleissä yhtään mitään. Lopputulema on joka tapauksessa sama”. En tiedä, mutta ehkä olen tullut pehmeämmäksi. Vaikka maailmassa onkin isompia ongelmia kuten liikalisääntyminen ja luonnonraiskuu, niin kyllä tällaiset tapahtumat ovat silti helvetin vakavia juttuja. Ei ole todellakaan normaalia, että oman kulttuurin sisällä syntyy tällaisia ihmisiä, joiden vintti on aivan pimeänä. Ei ole todellakaan ihan sama, jos jossain päin maailmaa ihmiset tappavat toisiaan silmissään pedon kylmä katse.

Ja tosiaan, Norjan ampujan vintti oli pimeänä. On päivänselvää ettei kukaan tervejärkinen ihminen halua tappaa yhtään ketään. Aina kun tapahtuu jotain tällaista, niin taustalla on todella vakavia ongelmia. Aivan kuten Suomessa aikoinaan, silloin Pekka-Ericin ja Matti Saaren elämät olivat olleet hyvin kovaa ja sietämätöntä kiusausta. Pekka ja Matti olivat molemmat muun muassa koulukiusattuja ja syrjittyjä ihmisiä. Toki, ei rujo menneisyys oikeuta kenenkään tappamista, mutta toisaalta, eipä tällaiset flippaamiset loppupeleissä hirveästi edes yllätä. Karu on nykyinen maailma.

Vaikka tällä hetkellä ihmisillä on viha pinnassa ja kosto mielessä, niin silti pitäisi nähdä pidemmälle. Pitää yrittää nähdä pintaa syvemmälle, pitää yrittää nähdä tapahtuneen todelliset syyt. Ei voida mennä kliseisten selitysten taakse ”no se oli vain joku yksittäinen hullu” tai ”ei näille voida tehdä mitään”. On pyrittävä ymmärtämään, että minkä takia meidän nykyinen järjestelmä tekee ihmisistä tämänlaisia. Onhan Anderskin kuitenkin ihminen siinä missä muutkin. Lihaa ja verta, aivan kuten sinäkin.

Tällaisen katastrofin jälkeen voitaisiin esimerkiksi miettiä, että miten voidaan luoda yhteiskunta jossa ei tapahdu nykyisenlaista syrjintää ja erakoitumista. Miten pystytään saamaan jokaisesta ihmisestä se potentiaali irti, mitä kullakin on annettavana. Miten lisätään onnellisuutta ja vapauden tunnetta maailmassa. Miten saadaan luotoa olosuhteet, jossa ei haluta jättää ketään yksin. Miten saadaan lisättyä kollektiivisuutta.

Ja sitä paitsi, mitä se edes auttaa jos tämäkin ongelma vain kuitataan Anders Behring Breivikia rankaisemalla? Auttaako se, että Breivikille tuomitaan kuolemanrangaistus ja pannaan hänet roikkumaan hirteen? Loppuen lopuksi se on ihan sama vaikka Breivik lähetettäisiin kidutusleirille, mikään ei kuitenkaan tuo uhreja takaisin. Eikä rangaistus estä tällaisia tapahtumia jatkossakaan. Jos ihminen on henkisesti sairas, niin silloin voi tapahtua ihan mitä tahansa. Oli lainsäädäntö sitten minkälainen hyvänsä.

Itse olen tavallaan menettänyt jo toivoni nyky-yhteiskuntaa kohtaan. Tuntuu, että nykyään millään ei ole enää mitään merkitystä. Ihmiset ovat hylänneet luovan ajattelun ja pujottaneet aivonsa narikkaan. Me massat vedämme euronkuvat silmissä eteenpäin, puskien samoilla silmillä päivästä toiseen. Yksilöllisyyttä korostetaan, mutta yhteisöllisyyttä ei. Samaan aikaan kun etiikka on kadonnut, on myös luonto raiskattu lähes viimeistä pavunvartta myöten. Isot maat Yhdysvaltojen johdolla pumppaavat luonnonvarat köyhiltä mailta ”terrorismin kitkennän” siivellä. Länsimaiset ruokakaupat on täytetty ruualla, jossa on enemmän lisäaineita kuin raaka-aineita. Jopa urheilu on liattu bisneksellä. Kaikki on vain kuplassa elämistä. Ja kun silmät avaa, on todellisuus yhtä hirveä kuin pahimmissa painajaisissa. Aivan kuten tänään.

Silti, oli maailma minkälainen tahansa. Olen silti äärimmäisen surullinen norjalaisten puolesta. Rauha sieluillenne. Rest in peace. Toivottavasti me ihmiset pystymme ottamaan oppia tällaisesta ja vältämme tällaiset karmeudet tulevaisuudessa. Muuta en toivo.

Eurovitunviisut?

2011-05-15T14:46:00.005+03:00

Ulkomailta tilattu kappale. Naamarajalla valitut esiintyjät. Singbackina vedetty esitys, joka lauletaan vielä kaiken lisäksi epävireisesti. Kliseinen lavashow, jonka lopussa taustalla palaa kultasuihku. Siinä on Euroviisujen 2011 voittoresepti – vähän kuin pari vuotta sitten Belgradissa, kun Venäjän Dima Bilan voitti muovisen oksettavalla esityksellään.

On tämä aina vaan yhtä surullista. Tuntuu, että Euroviisuista on nykyään kadonnut se viimeinenkin järki mikä sillä joskus saattoi olla. Esiintyjät muistuttavat toinen toisiaan, kaikki kuulostavat samalta ja kaikki yrittävät epätoivoisesti kalastella pisteitä ties millaisilla pyroilla ja hassuhatuilla. Musiikki on jätetty marginaaliseen rooliin, kun edes kappaleita ei esitetä livenä. Kaiken huippuna sitten vielä voittaja, joka on niin muovinen että heikompaa hirvittää. Ylipäätänsä, voidaanko nykyään edes enää puhua mistään sävellyskilpailusta? Minun mielestäni ei.

Suomella oli tänä vuonna aivan loistava edustaja. En ole kaikkia Suomen euroviisuhistorian esiintyjiä kuunnellut läpi, mutta Paradise Oskarista on todella vaikea enää panna paremmaksi. Kaveri on aito, lämmin, edustava, hauska ja rento. Myös Axelin kappale ”Da da dam” on melodialtaan ja lyriikoiltaan lähes nerokas. Lavaesiintyminen oli mielestäni täydellinen ja todella koskettava. Paremmin ei olisi voinut enää vetää.

Se ei kuitenkaan näissä kekkereissä riitä, ei vaikka olisi jopa raadit antamassa pisteitä. Suomi sijoittui finaalissa vasta sijalle 21. vaikka oli oman semifinaalinsa kolmas ja voitti kansainvälisen lehdistön palkinnon parhaana kappaleena. Selitys ”flopille” on kuitenkin yksinkertainen: Suomi joutui esiintymään finaalin ensimmäisenä ja näin ollen hieno balladi jäi unohduksiin. Jos Suomi olisi saanut edes inhimillisen paikan esiintyä, niin tulos olisi ollut varmasti aivan päinvastainen. Mutta kun euroviisuissa on päätetty, että arpa ratkaisee ihan kaikessa, niin eihän siinä silloin itku auta.

Turha tässä on kuitenkaan enempää valittaa ja voivotella, eihän kyseessä ole kuitenkaan kuin vain Euroviisut. Eikä Euroviisuissa itse asiassa ole edes kyse kilpailusta ja sijoituksista. Itseäni kuitenkin vituttaa suunnattomasti tällä hetkellä, sillä olin sijoittanut jo aikoja sitten pienen omaisuuden Suomen menestyksen puolesta. Jos Suomi olisi vaikka sattunut voittamaan vahingossa, niin olisin saanut käteen sellaiset rahat, ettei olisi tarvinnut koko kesänä tehdä sekuntiakaan töitä. Myös pelkällä top10 sijoituksella olisi tullut parin päivän palkkarahat tienattua. Mutta kun ei niin ei, kun ei pompi niin ei pompi.

Euroviisuissa on kuitenkin jotain hyvääkin. Ne nimittäin herättävät tunteita. Yleensä tunteet ovat sieltä negatiivisesta päästä, mutta myös hienoja tunteita mahtuu sekaan. Jännitys pisteidenlaskennassa, veikkauksista nouseva tuskan hiki ja mahdollisesti lopulta euforinen olo. Hyvää on myös se, että Euroviisut yhdistää Eurooppaa. Ei ole ollenkaan huono juttu, että koko Eurooppa pysähtyy edes yhdeksi illaksi yhteisen asian äärelle.

Mutta kuten todettua, en lähtisi enää puhumaan Euroviisuista sävellyskilpailuna. Vaikka sekaan aina eksyykin muutamia hienoja kappaleita, niin suurin osa tarjonnasta hätyyttelee mauttomuuden rajoja. Varsinkin se, että kappaleet tulevat nauhalta on todella surullista. Ei missään musiikkikilpailussa voida toimia näin, musiikki kun nimenomaan perustuu soittamiseen. Euroviisuihin pitäisikin saada välittömästi muutos nykyiseen toimintamalliin, oli se sitten orkesterin takaisin ottaminen tai joku muu vastaava viritelmä. Minä ainakin haluan kuulla jatkossa musiikkiesityksiä, en mitään helvetin sirkusnumeroita. Oli kyseessä sitten sävellyskilpailu tai showkilpailu, niin livemusiikki on aina parasta. Siitä ei pitäisi tinkiä.

Tapahtui kuitenkin mitä tahansa, niin tulen ensi vuonnakin seuraamaan näitä karkeloita suhteellisen aktiivisesti. Euroviisuissa on vaan sitä jotakin koukuttavaa, jotain mitä en oikein osaa edes selittää. Vähän kuin pakkomielle.

Niin ja kiitokset Axelille tämän vuotisesta edustuksesta. Harvoin saa olla näin ylpeä suomalainen tämän friikkisirkuksen keskellä. Pakko arvostaa.

Live Forever

2011-04-14T01:59:00.000+03:00

Tarina työelämästä

2011-02-11T15:32:00.002+02:00

Antakaas kun kerron tarinani työelämästä.

Kaikki alkoi muutamia vuosia sitten, kun kävin koulua Haukilahden yläasteella. Tulossa oli lämmin kesä, ensimmäinen yläastevuosi oli takana ja elämä vasta alkamassa. Yksi asia oli kuitenkin menossa retuperällä, nimittäin raha-asiat. Nuori miehenalku joutui ensimmäistä kertaa taistelemaan tosissaan talousasioittensa kanssa; milloin oli käteisen tarvetta ruokaan, milloin vaatteisiin ja milloin muihin vapaa-ajan menoihin. Vanhempien kirstusta rahaa ei liikoja irronnut, joten töitä oli lähdettävä etsimään. Tästä päivästä lähtien tämän nuoren miehen elämä onkin ollut enemmän tai vähemmän hiostavaa via dolorosaa.

Kun 15-kesäinen pojankloppi lähtee etsimään töitä, on tehtävä lähestulkoon mahdoton. Varsinkaan jos suhteita ei ole mihinkään. Ikä ei riitä edes alkeellisimpiin markettitöihin, myyntitöitä ei ole mahdollista saada, hienoihin firmoihin ei oteta räveltäjiä sisään eivätkä huoltoyhtiöt ynnä muut työllistäjät pidä ala-ikäisiä juuri minään. Ainoan poikkeuksen tähän etikettiin tekevät mainostenjako/ilmaislehti-yritykset, jotka palkkaavat lähes kaikki halukkaat töihin. Tähän saumaan iskin myös minä juuri 15-kesäisenä.

Sain tuolloin töikseni jakaa Länsiväylä-lehteä asuinalueelleni, joka on laajuudeltaan suhteellisen mittava. Tämän lisäksi minun piti jokaisen jakokerran yhteydessä tukkia lehtien väliin lukuisia mainospapereita, joka oli sekin kuluttavaa hommaa. Kokonaisuudessaan päivän töihin meni keskimäärin kahdeksan tuntia, joka tuntui tuossa iässä loputtoman pitkältä ja raskaalta. Tätä raskautta ei kuitenkaan muistettu palkassa, joka oli naurettavan pieni. Yhdestä päivästä tienasi tasan 25 euroa. Aivan, kahdeksan tuntisesta päivästä tienasi vaivaiset kaksikymmentäviisi raiskanmakuista euroa! Yhden kesän jaksoin tuota pari kertaa viikossa tehdä, mutta enempää en edes kuvitellut tekeväni. Näin jälkikäteen voinkin sanoa, että mainosten ja ilmaislehtien jakaminen on melkoista orjantyötä.

Tuosta kesästä ei paljon hilloa käteen jäänyt. Jo tulevana syksynä, tai oikeastaan loppukesästä, kaikki Länsiväylältä tienatut rahat oli pistetty markkinatalouden rattaisiin pyörimään takaisin. Työtodistusta en muistanut pyytää, joten konkreettista todistusta tuosta lehtityöstä ei koskaan jäänyt käteen. Pelkät usvaiset muistot kolkoista rapuista ja paperin mustaamista käsistä jäivät traumojen tavoin aivokapasiteetin täytteeksi.

Länsiväyläpestin aiheuttamista traumoista, kusetetuksi tulleesta olosta ja yleisestä työnsaannin vaikeudesta johtuen vietinkin seuraavat kaksi kesää työttömänä kattoon räkien. Rahaa ei juurikaan ollut ja koko vuoden budjetti perustui synttärirahoista kerätyistä säästöistä. Vanhemmat antoivat rahaa aina tarvittaessa, mutta ylimääräisiin höntyilyihin ei ollut edelleenkään varaa. Välillä ahdisti ja vitutti, mutta tajusinpa sen ettei raha kasva puussa. Nuorelle ihmiselle rahattomuus on kuitenkin aina raskasta, varsinkin Haukilahdessa.

Lukioikään tullessa sain kuitenkin taas vaihteeksi töitä. Tällä kertaa ikää oli jo sen verran mittarissa (17 vuotta), että lähimarkettini S-Market huoli minut pariksi viikoksi töihin. No, traumojahan siitäkin jäi. Painelin tuon kaksi viikkoa täyspitkiä päiviä neljän euron tuntipalkalla, jonka päälle ruuatkin oli ansaittava omalla hiellään. Selkä ärsyyntyi tavaroiden jatkuvasta nostelusta jo ensimmäisen viikon jälkeen, joten toinen viikko vedettiin hammasta purren. Pomo oli pilkunnussija ja halusi kaiken tehtävän juuri eikä melkein. Hermothan siinä meni. Manasin tuon pari viikkoisen jälkeen etten enää ikinä mene markettiin töihin. Sen päätöksen olen myös pitänyt.

Täysikään tullessani sain jo sitten ihan kunnon töitä. Kyseessä oli viime kesä, jolloin olin juuri valmistunut ylioppilaaksi. Pääsin kesätöihin Tapiolan Lämmölle, jossa minut ohjattiin viheralueiden hoitajaksi. Työkuvaani kuului nurmikoiden leikkuu, roskien keruu ja muut erinäiset nakit. Mitä tästä kesästä sitten jäi käteen? Kerran kävin kesän aikana burnoutin rajoilla, aikaisista heräämisistä johtuen univaikeudet olivat koko ajan läsnä ja välillä hermot paloivat täysin yksitoikkoiseen hommaan. Mitään herkkua se ei todellakaan ollut, mutta selvisin kesästä hengissä.

Kesän jälkeen olinkin sitten tullut tilanteeseen, jossa minun oli muodostettava uusia tavoitteita. Olin täysin vapaa kaikesta, kun lukio oli ohi eikä sitovaa työsopimustakaan ollut mihinkään. Tuolloin päätinkin tehdä elämäni tähänastisesti suurimman päätöksen: lähden syksyllä 2012 pitkälle reissulle Aasiaan. Ilmainen tämä reissu ei tietenkään ole, vaan se vaatii taakseen ison kasan massia. Joten kauaa en ehtinyt syksystä nauttia, kun oli taas etsittävä töitä. Lopulta päädyin Soneralle myyntihommiin.

Lehtien putoillessa puista vietin päiviäni pääkaupunkiseudun K-Citymarketeissa. Markettien sisällä olleilla ”standeilla” yritin tehdä kauppaa tyhjästä. Tehtäväkuvaani kuului myydä Soneran matkapuhelinliittymiä ihmisille ja kaupitella näiden mukana myytäviä kytkypuhelimia. Mitä enemmän myy sen parempi – näin kuului organisaation mottolause. Työt aloittaessani faija kuitenkin arvuutteli, ettei minun luonteeni soveltuisi tuollaiseen työhön. Ja oikeassahan se oli, eihän siitä myymisestä mitään tullut. En yksinkertaisesti pystynyt sisäistämään pakkomyynnin ideologiaa ja kytkypuhelimista syntyvää järjetöntä kulutushysteriaa. Asiakaspalvelusta sain lähes joka kerta todella paljon kiitosta, mutta tässä työssä se ei ollut se juttu. Puolentoista kuukauden jälkeen sovimmekin pomon kanssa, että minun Sonera-urani laitettaisiin pulkkaan. Lyhyestä virsi kaunis, tulipahan sekin rumba nähtyä omin silmin.

Jälleen kerran olin lähtöpisteessä. Ei ollut töitä eikä rahaa. Reissukassa ei lihonnut. Ensilumet olivat ovella. Juna oli pysähdyksissä. En kuitenkaan jäänyt tuleen makaamaan vaan lähdin työsuhteen päätyttyä välittömästi työvoimatoimistoon. Aasianrahat oli yksinkertaisesti pakko kaivaa jostain. Haihatteluni helposta, saati normaalista elämästä olivat kuitenkin jälleen kerran naurettavan naiiveja. Mitään työpaikkoja työkkärillä ei ollut tarjottavana eikä oikeastaan mitään muutakaan. Heidän pyynnöstään kuitenkin toimitin heille työtodistukseni edellisistä töistä. Silmänlumetta se kuitenkin vain oli. Kaiken tuon sekoilemisen jälkeen heillä oli lopulta tarjottavana vain ja ainoastaan väsyneitä kursseja tyyliin ”kuinka täytetään CV”. Ja kun oma sietokykyni oli jälleen kerran ylitetty ja limitit paukkuneet, näytin punaista valoa koko toiminnalle ja ilmoitin itseni irti työvoimatoimiston rekisteristä. Näin ollen tämäkin kortti oli nähty. Jälleen kerran olin kirjaimellisesti oman onneni nojassa.

Tästä lähtikin käyntiin sitten aikamoinen kujanjuoksu. Hain aktiivisesti töitä päivittäin. Lähetin sähköposteja, soittelin ja postittelin omin käsin tehtyjä hakemuksia. Kävin jopa epätoivoisena kiertämässä kaikki lähimarketit Haukilahti-Westend-Tapiola –akselilta. Mistään ei kuitenkaan tullut edes työhaastatteluun kutsua, ei yhdestä ainoastakaan. Kaikki se hirveä työmäärä minkä työnsaannin eteen olin uhrannut, oli hukkaan heitettyä aikaa. Sama kuin olisi joka tunti ja joka sekunti hieronut rujolla nyrkillä löysää kullia parin kuukauden ajan. Siltä se tuntui.

Lopulta nöyrryin ja päätin, että otan sen mitä on otettavissa. Hyvästelin haaveet lastentarhoista ja muista inhimillisistä töistä, rahat oli kerättävä muualta. Soitinkin Tapiolan Lämmölle eräälle työntekijälle, joka auttoi minua edellisenä kesänä monessa asiassa. Hän kertoi, että töitä olisi varmasti saatavilla jos vain soittaisin johtajalle. Suhteet olivat siis vielä kunnossa. Soitin, ja hetkeä myöhemmin menin kirjoittamaan määrä-aikaisen ja osa-aikaisen työsopimuksen lopputalvelle. En tuulettanut onnesta, sillä tiesin että edessä olisi järjetön määrä unettomia öitä, samoilla silmillä vetämistä ja tonneittain lumimassoja lapioitavaksi. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, oli otettava se vähäinenkin mitä sai.

Tosiaan, tällä hetkellä olen siis Tapiolan Lämmöllä. Tehtäviini kuuluu lumityöt, jotka tehdään käsin. Työvuoroni sijoittuvat niin yölle kuin päivällekin, riippuen lumentulosta. Työ on todella rankkaa ja imee satavarmasti kaiken energian kehosta. Sosiaalinen elämä kärsii todella paljon. Palkkaa en lähde ruotimaan, mutta sen verran voin sanoa että yöllä se on hyvä, mutta päivällä kyseenalainen. Sairaslomiin tässä ei ole varaa, sillä niitä ei työsopimuksen mukaan korvata. Ikävää sinänsä, sillä viimeiset kaksi viikkoa olen ollut työkyvytön murtuneen ja tikkejäkin vaatineen pikkurillin takia. Töihin kuitenkin pitäisi ensi viikolla palata, oli sitten kipuja tai ei. Tässä tilanteessa siis ollaan.

Loppupeleissä lumityöt ovat kuitenkin ihan siedettäviä hommia, varsinkin kun saa työskennellä mukavien ihmisten parissa. Voisi melkein sanoa, että olen tällä hetkellä ihan tyytyväinen omaan tilanteeseeni. En jaksa valittaa, mieluummin tämä kuin työttömyys. Ja sitä paitsi unelmat kultaisista Indonesian hiekkarannoista antavat energiaa yllättävän paljon.

Mutta mitä tästä tarinasta voisi ottaa opiksi? Miksi olen joutunut käymään tämän helvettiä muistuttavan kaaoksen läpi? Onko siedettävän työpaikan löytäminen ilman ammatillista koulutusta näin uskomattoman vaikeaa? Onko tilanne todellakin näin raaka ja karu? Mitä pitäisi tehdä?

En osaa sanoa yhtään yksittäistä vastausta ongelmille. Se on kuitenkin selvää, että ongelmia on olemassa. Eihän tällainen tilanne nimittäin ole missään mielessä enää terveellä järjellä ymmärrettävissä. Ei ole todellakaan normaalia, että ihminen joutuu lähes kiven alta hakemaan ratkaisuja työelämän vaatimuksille. Ei ole normaalia, että painetta tulee edestä ja takaa, idästä ja lännestä.

Jos jostain kuitenkin pitäisi lähteä liikkeelle, niin se on ehdottomasti tehokkuus ja kilpailun uudestaan puntarointi. Ketä tämä nykyisenlainen äärimmilleen viritetty järjestelmä palvelee? Haluaako tällaista kukaan? Eikö voitaisi jo pikkuhiljaa alkaa hiljentämään tätä vauhtia? Fakta on nimittäin se, etteivät ihmiset, eikä varsinkaan luonto kestä nykyisenlaista vauhtia. Seinä tulee joka tapauksessa ennen pitkään vastaan ellei höyryä vähennetä.

Käytännössä tämä tehokkuuden ja kilpailun laskeminen työelämässä ja koko järjestelmässä merkitsisi asioista tinkimistä. Ei välttämättä olisi enää niin isot valikoimat kaupoissa eikä välttämättä kaikkea olisi koko ajan saatavilla. Mutta toisaalta, siinä olisi paljon hyviäkin puolia. Ihmisille jäisi enemmän aikaa tosilleen. Syntyisi varmasti aivan uudenlaista sosiaalisuutta jopa tänne perämetsien Suomeen. Ihmisillä olisi aikaa huolehtia terveydestään, nauttia luonnosta, perehtyä uusiin asioihin ja yksinkertaisesti nauttia hetkestä. Kaikki ei enää pyörisi pelkän rahan, työn, kiireen ja materian ympärillä.

Kaikkea ei voida kuitenkaan kerralla muuttaa. Omaan asenteeseen voi kuitenkin jokainen yrittää vaikuttaa, oli se sitten kuinka vaikeaa tahansa. Voi esimerkiksi yrittää luoda omasta työpaikastaan mukavamman, omia ideoita vastaavan ja viihtyisämmän paikan. Voi yrittää rauhoittaa omaa tahtiaan ja kyseenalaistaa omia arvojaan. Sama pätee niin työläisiin kuin johtajiinkin. Kun vain jokainen muistaisi sen, että jokainen ihminen on omanlaisensa yksilö. Jokaisella on omat motiivit ja tarpeensa, kukaan ei sovellu valmiiksi luotuun muottiin. Sen takia on äärimmäisen tärkeää muistaa, ettei liian tiukkoja linjoja vedetä mihinkään. Vapautta ja valinnanvaraa tarvitaan aina.

Joka tapauksessa pitää itsekin muistaa hengittää välillä. Eiköhän se aurinko jossain vaiheessa paista tähänkin elämään. Sitä odotellessa.

Onnen kyyneleet

2010-11-16T01:38:00.002+02:00

Kyynelehdin onnesta. Nyt se on totta. Parin vuoden tauoton työ ja säästäminen on tullut päätökseen. Nyt olen vapaa, nyt ovat huolet ohi.

Rata on auki. Minulla on kädessäni lentolippu Malesian Kuala Lumpuriin, josta minun on tarkoitus aloittaa matkani kohti uutta elämää. Silmissäni siintää Aasian koskemattomat rannat, auringon lämpö, mielenkiintoiset ihmiset, kukoistava luonto ja kokonaiset uudet kulttuurit. Hienointa on kuitenkin se, että olen vihdoinkin täysin vapaa kaikesta länsimaisesta paskasta. Enää ei tarvitse herätä herätyskellon mukaan, enää ei tarvitse juosta pillin perässä eikä enää tarvitse tuijotella peiliin. Nyt olen vapaa, olen vapaa matkustamaan sinne minne tuuli minut kuljettaa.

Pyyhin onnen kyyneleet silmistäni ja nousen lentokoneeseen. Lento lähtee ja olemme nopeasti ilmassa.

Pian lentokapteeni kuuluttaa, että kone on poistunut Suomen ilmatilasta. Silmäkulmani kostuvat taas. Olen onnellinen, olen vapaa. Tätä se elämä on.

Ja sitten mä heräsin.

Käsittämätöntä toimintaa

2010-10-13T22:54:00.001+03:00

”Ei sitten minkäänlaista inhimillisyyttä, ei sitten tipan vertaa.”

Tämä oli ensimmäinen ajatukseni, kun näin tänään uutisen, jossa kerrottiin Ylen uutistenlukija Kimmo Wilskan irtisanomisesta. Kyseinen uutistenlukija sai potkut Yleltä siitä hyvästä, että hän hiukan hassutteli suorassa uutislähetyksessä. Wilska pelleili juovansa olutta uutisleikkeen jälkeen, jossa kerrottiin viikonlopun ravintoloiden alkoholimääräys-tarkistuksista. Tapahtuneen voi käydä katsastamassa tästä osoitteesta. Potkujen "syyt" voi puolestaan lukea täältä.

En vain pysty ymmärtämään tapahtunutta. Miksi Yle päättää rangaista inhimillisestä pilailusta? Kyseessä kun oli vain yksi parin sekunnin spontaani ilottelu, eikä mikään räikeä ylilyönti saati ihmisiä loukkaava herjaus. Koko tapahtuma toi vain piristystä tähän värittömään arkeen, jossa harvoin tuntuu tapahtuvan mitään aitoa tai tunteita herättävää. Kerrankin joku uskalsi tehdä jotain hauskaa oman maineena kustannuksella. Ilmeisesti Ylen mielestä tämä on kuitenkin mittava rikos? Ilmeisesti Wilskan teko oli niin hirveä, että siitä hyvästä oli annettava potkut? Huh huh, ei voi muuta sanoa. Pienen puhuttelun olisin vielä ymmärtänyt, mutta potkujen antaminen on jo suorastaan sairasta raiskaamista.

Wilskan vitsissä ja tapauksessa ei ollut mielestäni mitään irtisanomisen arvoista. Kimmo on varmasti sen verran fiksu mies, että tajusi mitä teki. Ei hän tarkoittanut kenelläkään mitään pahaa eikä hän tehnyt mitään rikollista. Säälittävintä onkin ajatella tilannetta Kimmon kannalta; hän on uhrannut elämästään paljon aikaa Ylen palvelemiseen ja lopulta kaikki tämä uhrattu aika palkitaan potkujen muodossa. Aivan uskomattoman sairas ja kuvottava temppu Yleltä kerta kaikkiaan.

Välillä tuntuu, että koko nykytoiminnasta on muutenkin kadonnut terve maalaisjärki ja inhimillisyys. Töitä on äärimmäisen vaikea saada, työhaastattelut suoritetaan sekuntikelloja ja digikameroita käyttäen ja työpaikalla työläisestä revitään kaikki mahdollinen irti. Koko tämän noidankehän huipentuma on sitten se, kun joku yritys päättää potkia työntekijänsä pellolle ilman minkäänlaista todellista syytä. Onkin vaikea enää tiedostaa, kuka tässä oravanpyörässä lopulta jää edes voitolle.

Yle ainakin näytti tasonsa näillä potkuilla. Arvostin ennen Yleä jonkin verran, mutta nyt se vähäinenkin arvostus laski nollaan. Kaikista hauskinta tässä on se, että tuollaisella näivettyneelle organisaatiolle pitäisi vielä maksaa omasta pussista veroja. Suhteellisen uskomatonta.

Sen voin kuitenkin Ylelle sanoa, että minulta ette tule jatkossakaan saamaan edes jenin penniä. Katsotaan sitten uudestaan, kun te alatte kohdella ihmisiä ihmisinä. Sitä ennen minun hyväksyntää te ette tule saamaan.

Yksinäisyys

2010-09-10T01:21:00.004+03:00

Oletko koskaan tuntenut oloasi yksinäiseksi?

Yksinäisyys on olotila, jota on vaikea käsittää. Ainakin kysymyksiä syntyy välittömästi kappaleittain. Mistä yksinäisyyden tunne syntyy? Miksi ihmiset jäävät yksin? Onko yksinäisyyttä ollut aina olemassa vai onko se nykyajan uusi kehittyvä ilmiö? Voiko yksinäisyyteen vaikuttaa vai onko se itsestä riippumatonta? Ja ylipäätänsä, mitä yksinäisyys on?

Yksinäisyys on tunne, joka on yksi tunneskaalan pelottavimmista tunteista. Se on olotila, joka on monien ongelmien ja tapaturmien yksi suurimmista aiheuttajista. Yksinäisyys ajaa ihmisiä erilleen, eristää yksilöitä yhteiskunnan ulkopuolelle, aiheuttaa itsetunto-ongelmia, vaikeuttaa ympäristöön sopeutumista ja ikävimmissä tapauksissa aiheuttaa turhautumista ja väkivaltaisuutta. Kysymyksessä on siis aihe, joka pitää ottaa todella vakavasti.

Itse olen kokenut elämässäni yksinäisyyttä. Useimmiten yksinäisyyden tunne iskee silloin, kun pysähtyy miettimään asioita. Varsinkin filosofisella tasolla tämä on tullut hyvinkin usein eteen; ihminen kun on lopulta täysin yksin omien ajatustensa kanssa tässä maailmassa. Kliseisimmät toteamukset pitävät myös paikkansa: kaikki tulevat tänne yksin ja kaikki lähtevät täältä yksin. Kukaan ei ole sinua vastassa kun elimistösi pettää, eikä kukaan voi elää elämääsi puolestasi. Kaikki suuret ja tuntemattomat asiat on siis loppupeleissä kohdattava yksin. Kukaan ei jaa sisintäsi kanssasi, ei vaikka olisit kuinka rakastunut tai Jumalaan uskova. Olet siis aina pohjimmiltasi yksin.

Toisaalta yksinäisyyden tajuaminen on myös lohduttava asia – kukaan ei voi pakottaa sinua yhtään mihinkään. Saat päättää kaiken aivan yksin eikä sinun ajatusmaailmassasi ole rajoja. Voit tehdä ihan mitä haluat, olet siis vapaa yksilö. Kysymys onkin lähinnä siitä, mihin haluaa vetää omat rajansa. Yksinäisyyden voisikin sanoa olevan osa ihmisen omaa itsenäisyyttä ja sen luonnetta.

Käytännön tasolla yksinäisyys ei kuitenkaan tarkoita tätä. Vaikka ihminen joutuukin kohtaamaan kuolemansa yksin ja tekemään suurimmat valintansa omaa harkintakykyään käyttäen, niin ei se silti merkitse sitä, etteikö yksinäisyyttä voisi kokea myös pinnallisemmalla tasolla.

Nykyaikana yksinäisyys on lisääntynyt huomattavasti. Yksinäisyys tulee esiin lähestulkoon jokaisessa ajankohtaisessa ongelmassa. Ahdistetut ihmiset Amerikan ghetoissa, masentuneet länsimaalaiset nuoret, yhteiskunnan kehityksestä ulkopuolelle jääneet vanhukset, rutinoituneet keski-ikäiset työläiset ja seksismin stressaannuttaneet lapset ovat ilmiöitä, jotka kuvastavat huolestuttavimmin tätä. Jokaisessa ongelmassa yksinäisyys tuntuu olevan olennainen asia. Esimerkiksi masentunut nuori tuntee usein olonsa merkityksettömäksi ja yksinäiseksi. Samoin eläkeläiset - heistä tuntuu, ettei yhteiskunta tarvitse heitä.

Tuntuu siltä, että yksinäisyys on syntynyt siitä, ettei ihmiset enää tiedä keitä he ovat, mistä he tulevat ja mihin he kuuluvat. Miten esimerkiksi voidaan muuten selittää juurettomuuden ja kasvottomuuden tunteet? Kokonaisuudessaan koko ilmiö tuntuukin todella pelottavalta ja vaaralliselta.

Miksi yksinäisyys on sitten niin pelottava asia? Eikö se ole vain yksi luonnollinen tunne muiden tunteitten kanssa? Mielestäni ei.

Mielestäni yksinäisyys heijastaa omalla painolastillaan nyky-yhteiskunnan haurautta. Yksinäisyys kuvastaa murenevaa ihmisten kollektiivisuutta, persoonallisuuksien katoamista, välinpitämättömyyden lisääntymistä, kiireellisyyttä, todellisten arvojen unohtamista ja massoittumista.

Vai voiko joku väistää toista? Oikeastaan voisi kysyä, että onko yksinäisyyttä pahempaa olotilaa tai ilmiötä edes olemassa?

Tavallaan ei ole. Yksinäisyys sotii ihmisten perimmäistä luonnetta vastaan. Alun perin ihmisillä ei ollut yksinkertaisesti varaa jättää toisiaan yksin, sillä muuten yhteisö ei olisi selvinnyt hengissä. Alkuaikoina ei ollut varaa menettää kenenkään työpanosta, vaan jokainen yksilö oli elintärkeä. Toisin sanoen, ihmiset eivät olisi selvinneet tänne asti, jos yksinäisyys olisi ollut aina vallitseva ongelma. Se kannattaako tästä vetää johtopäätöksiä nykyhetkeen, on asia erikseen. Joka tapauksessa on kuitenkin huolestuttavaa, jos ihmisen alkuperäistä luonnetta lähdetään uhkaamaan. Siitä ei voi koskaan seurata mitään hyvää – ei ainakaan välittömästi.

Sitä paitsi, kuka haluaa edes yksinäisyyttä? Kuka haluaa tuntea olonsa surulliseksi tai ahdistuneeksi? Aivan, tuskin kukaan.

Haluaisinkin, että ihmiset heräisivät nykyhetkeen. Ei ole kenenkään etu, että ihmisiä jätetään yksin. Ei ole paljoa vaadittu, että omista ihmissuhteista pidetään huolta ja annetaan jokaiselle mahdollisuus. Ei ole paljoa vaadittu, että nähdään jokaisessa yksilössä ihminen. Pikemminkin luulisi, että se on paljon vaadittu jos ei halua pitää omista lajitovereistaan huolta. Mikä tässä on siis niin vaikeaa?

Jos nykyhetki ei kiinnosta, niin miettikää edes hetki tulevia sukupolvia. He eivät voi vaikuttaa siihen, mihin he tulevat syntymään. Onko siis oikein, että heistä osa on jo syntymästään asti yksinäisiä? Ilman perhettä, ilman juuria ja ilman varmuutta mistään. Ainoa mitä heille tarjotaan tässä maailmassa, on läjä ongelmia, rajaton määrä yksinäisyyttä ja metsät ilman puita. Eikä edes ihmisistä ole heille apua, vaikka kyseinen laji onkin ylikansoittanut koko pallon. Kannattaakin toivoa, etteivät hindut ole oikeassa. Voisi nimittäin olla melkoista helvettiä syntyä tähän maailmaan uudestaan ellei muutoksia ala tapahtumaan välittömästi.

Missä menee raja?

2010-08-09T19:36:00.002+03:00

Arto Laatikainen on espoolainen kiekkolegenda. Hän on Espoo Bluesin suurin symboli ja seuraikoni. Hän edustaa kaikkea sitä mitä espoolainen urheilu on parhaimmillaan; taitavaa, nöyrää, ammattitaitoista, sitoutuvaa, tiukassa paikassa venyvää ja aitoa urheilua. Arto Laatikainen on pelaaja, jota jokainen Bluesin kannattaja rakastaa ja arvostaa jokaista soluaan myöten. Nyt tämä idylli on kuitenkin murenemassa pirstaleiksi. Kaikkeen kauniiseen on tullut, ja on todennäköisesti tulossa, sydäntä raastavia säröjä.

6.8.2010 Arto Laatikainen antoi Ilta-Sanomille haastattelun, jossa hän totesi pitävän hyvinkin mahdollisena Jokereihin siirtymistä: ”Uskoisin, että sopimusasiat ratkeavat ensi viikon aikana. Jokerien suhteen on molemminpuolista kiinnostusta, mutta minulla on vaihtoehto myös Ruotsista.” Mielestäni tämä on härskiä. Miten on mahdollista, että kymmenen vuotta Espoossa pelannut koko espoolaisen kiekkolaivan keulakuva sanoo jotain tämän kaltaista? Miten seuralegenda voi olla edes siirtymässä pahimpien vihollisten leiriin?

Minulle tällaiset haastattelut ovat pökerryttäviä. En vain halua uskoa sitä, että nykyajan urheilu on näin kaupallista ja rahan saastuttamaa tunteetonta suorittamista. Pelkkiä kysymyksiäkin tulee niin paljon mieleen, ettei niitä pysty edes terveellä järjellä ymmärtämään. Eikö Lada halua tulla kotiin? Eikö kannattajien ja koko organisaation rakkaus paina vaakakupissa ollenkaan? Ajaako muutama tuhat euroa koko yhteisen historian edelle? Vai onko Blues sittenkin syyllinen? Eikö seuraikonia haluta tuoda tosissaan kotiin? Vai onko Bluesin tilanne taloudellisesti niin heikko, ettei edes omalle seuraikonille pystytä maksamaan hänen arvoistansa palkkaa? Ja sitä paitsi, voiko Laatikaisen palkkaa edes määrittää mitenkään? Voiko mitään mitata rahassa? Ylipäätänsä, missä menee minkäkin raja?

Yksi asia on ainakin selvää: tällaisia haastatteluja ja kysymyksiä ei pitäisi koskaan tulla edes mieleen. Oli kyseessä sitten huonoa tuuria, petkutusta tai agenttien välistä kikkailua, niin tällaista ei vain saa tapahtua. Ei vaikka henki olisi lähdössä ja kuolema korjaamassa sinkkiarkkuun.

Blues kertoi taannoin, että se on tarjonnut Laatikaiselle kilpailukykyistä sopimusta. Jos pelaaja olisi oikea seuraikoni, hän tulisi mielellään kotiin parin reissuvuoden jälkeen, vaikka sitten vähän pienemmällä palkalla. Nyt asia kuitenkaan ei ole ilmeisesti näin. Herääkin kysymys, että onko Lada hylkäämässä Bluesin? Taustalla kun ei pitäisi olla palaneita siltoja tai muita luurankoja kaapeissa, vaan organisaation ja pelaajan välien kuvitellaan olevan lämpimät. Kannattajana tällainen sotku onkin todella vaikea ymmärtää.

Monta viikkoa ja päivää pohdiskeltuani tulinkin siihen päätelmään, että nyt on minun sietokykyni ylitetty. Nyt on tullut raja vastaan. Minä en koe nautintoa enkä intohimoa asioista, jotka ovat vain ja ainoastaan tilastoihin tuijottavaa bisnestä. En ole enää valmis uhraamaan omaa aikaani seuralle, liigalle tai lajille, jossa ei ole asioita mistä voisi pitää kiinni. En minä voi rakastaa tuntematonta. Aivan kuin perheessä, ei sielläkään vaihdeta sisaruksia, koiria tai vanhempia joka vuosi. Yhtenäisyys, jatkuvuus, kunnioitus, identiteetti ja luottamus ovat niitä asioita, mitä minä seuraurheilussa arvostan. Nyt niitä ei tunnu olevan. Miksi siis jatkaisin, kun edes koko seurahistorian luotettavimpaan pelaajaan ei voi enää luottaa?

Vaikka olenkin nähnyt paljon sairaita asioita urheilun saralla lähihistoriassa, niin Laatikaisen tapaus tuntuu silti kaikista raskaimmalta. Tuntuu kuin minulta olisi viety kaikki ja sairas todellisuus olisi tullut eteeni. Osittain jopa tuntuu, ettei mitään koskaan ollutkaan. Aivan kuin kaikki olisi ollut vain minun omaa romanttista utopiakuvitelmaa. Tuntuu kuin olisi herännyt sikeästä unesta helvettiä muistuttavan raiskan keskelle.

Ehkä olen liian utopistinen. Ehkä minun pitäisi avata silmäni ja nähdä todellisuus. Todennäköisesti minun pitäisi yrittää hyväksyä se, että jokainen asia tässä maailmassa on bisnestä. Samalla pitäisi hyväksyä se, että urheilu on osa tätä yhteiskuntaa ja sitä myöten rahan ja keinottelun piirissä. Vai voiko toisin väittää? Mikä on tilanne, jos jopa luonnosta on tehty bisnestä ja yrityksien pelikenttä? Aivan, millään ei ole mitään tunnearvoa loppupeleissä. Vain ja ainoastaan joku ihmeellinen näkymättömissä oleva materialistinen arvo määrää aivan kaiken. Missään ei ole enää mitään järkeä. Rajat on siis ylitetty.

Kuka edes haluaa tällaista? Kuka haluaa hyväksyä tämän kaiken sairauden? Kuka tuntee olonsa kotoisaksi tällaisessa yhteiskunnassa? Kuka haluaa bisnestä? Keneen ja mihin pitäisi luottaa?

Vielä kun asioita ei ole lyöty lukkoon Laatikaisen osalta, niin minulla on yksi pyyntö: älkää tuhotko niitä viimeisiä asioita, jotka ovat vielä inhimillisiä. Jos pyydän oikein kauniisti, niin onko mahdollista että edes urheilun saralla saataisiin tähän kaupallisuuteen rajat?

Haluan pitää utopiani. Joten Arto Laatikainen, tule kotiin. Me rakastamme sinua ja tarvitsemme sinua. Huippu-urheilu vaatii persoonia, jotka osoittavat omilla valinnoillaan elintärkeää seurauskollisuutta. Ole se pelaaja, joka uskaltaa tulla rakastetuksi. Ole se espoolainen kapteeni, joka johdattaa tämän laivan satamaan. Ole se pelaaja, joka nostaa ensimmäisenä espoolaisena mestaruuspokaalin ilmaan Barona-Areenan jäällä. Ole se pelaaja, joka tekee historiaa ja tekee meidät onnellisiksi. Älä herran jumala sentään multaa sitä kaikkea hienoa, mitä me olemme yhdessä kokeneet.

Muuta en pyydä.

Porvoon ampumisvälikohtaus – murhenäytelmä nro 250

2010-07-07T17:43:00.002+03:00

Jälleen se tapahtui. Tällä kertaa Porvoossa 6.7.2010 sattui ampumavälikohtaus, jossa henkensä menetti kolme ihmistä. Entinen henkirikollinen, juuri vankilasta vapautunut miespuolinen henkilö, riitaantui McDonald’sin autokaistalla olleiden muiden asiakkaiden kanssa ja päätti teurastaa nämä. Tapaukseen liittyi pinnallinen riita, päihteitä ja luvaton ase.

Uskomatonta. Miten tällaista voi sattua jatkuvalla syötöllä täällä Suomessa? Eivätkö vastikään sattuneet koulusurmat, perhetragediat ja kauppakeskus-teurastukset ole opettaneet mitään? Eikö hallitus saa tehtyä minkäänlaisia muutoksia, joilla näitä voitaisiin edes jotenkin ennaltaehkäistä? Mihin tämä maa on oikein luisumassa?

Paljon kysymyksiä ja paljon asioita, jotka herättävät äärimmäistä pelkoa. Tällä kertaa suurin kysymys herää kuitenkin siitä, että miksi mielenterveydeltään sairaiden ihmisten annetaan kulkea vapaina kaduilla? Varsinkin kun otetaan huomioon, että Porvoon ampujalla on taustalla oman vaimonsa tappaminen ja muita lukuisia väkivaltarikoksia. Porvoon ampuja päästettiin nimittäin suoraan elinkautistuomion jälkeen vapaaksi, ilmeisesti jopa armahduksen siivittämänä. Vapautuksen yhteydessä ei tehty minkäänlaisia psykologisia arvioita rikollisen tilasta. Vain ja ainoastaan sokea luotto ihmisen hyvyyteen, rangaistuksen kärsimiseen ja ”virheistä oppimiseen” riitti perusteeksi rikollisen vapauttamiselle.

Tällä kertaa se kostautui. Valtion välinpitämättömyys kostautui pahimmalla mahdollisella tavalla ja kolme täysin viatonta ihmistä menettivät henkensä. Yksi heistä oli ilmeisesti tulevan lapsen isä.

Onko meillä varaa tällaiseen? Onko meillä varaa siihen, että viattomat ihmiset joutuvat maksamaan omalla hengellään valtion tekemistä raaoista virhearvioinneista ja lainsäädännön puutteellisuudesta? Ei missään nimessä.

Suomen valtion tulisi miettiä aivan uudestaan järjestelmä, jossa rikollisia käsitellään. On päivän selvää ettei nykyinen pelkkä elinkautisrangaistus riitä turvaamaan kenenkään turvallisuutta. Vai uskooko hallitus, että pelkkä linnassa istuminen muuttaisi ihmisen terveeksi kansalaiseksi? Kuvitteleeko joku, että pelkkä rangaistus olisi ratkaisu yhtään mihinkään? Nykyistä käytäntöä vasten peilaten, asia on ilmeisesti osittain näin.

Muutoksia tarvitaan. Mielestäni pitäisi olla itsestäänselvyys, että rikollisille tarjottaisiin kaikki mahdollinen psykiatrinen hoito, mitä potilas tarvitsee. Kaikille psykologiaa lukeneille on varmasti selvää se, että psykologinen hoito tekee ihmeitä ihmisille. Psykiatrinen hoito on aina tervetullutta ja varsinkin rikollisten tapauksissa se on elintärkeää. Esimerkiksi jokainen henkirikokseen syyllistyvä ihminen on pääsääntöisesti mielenterveydeltään vakavasti sairas. Tällöin hoitoa on annettava todella paljon, ettei muiden ihmisten turvallisuus olisi jatkossa vaarassa. Erikseen on tietenkin järjestelmää hyväksi käyttävät rikolliset, kuten esimerkiksi taloushuijarit. Raja tulee kuitenkin siinä vastaan, kun aletaan puhua ihmisen fyysisen turvallisuuden vaarantamisesta.

Muitakin muutoksia voitaisiin tehdä. Muun muassa aselakiin voitaisiin tehdä sellainen muutos, ettei kenelläkään kansalaisella saisi olla kotonaan asetta. Kaikki aseet voitaisiin säilyttää niille kuuluvissa paikoissa, esimerkiksi ampumaseurojen ja metsästyskerhojen tiloissa. Tällainen muutos aiheuttaisi varmasti närää monessa ihmisessä, mutta nykyisessä tilanteessa kaikki keinot on käytettävä. Vaikka fraasi ”ihmiset tappavat, eivät aseet” onkin totta, niin esimerkiksi kouluammuskelut tehtiin laillisilla aseilla. Sen pitäisi riittää perusteeksi ainakin nykyisessä tilanteessa.

Yleisenä muutoksena Suomen valtio voisi tehdä sen, että se alkaisi kunnioittaa omia kansalaisiaan. Valtio voisi tukea paljon enemmän mielenterveyspalveluja, suunnata verorahat järkeviin asioihin (ei esimerkiksi panssarivaunuihin ja asevarusteluun) ja antaa mahdollisuutensa myös tuleville sukupolville (vr. ydinvoimajätteet tulevaisuudessa ja raiskatun energiakulutuksen mahdollistaminen). Tämä lienee kuitenkin liikaa pyydetty.

Toivon, että jatkossa myös rikolliset nähtäisiin ihmisinä. Vaikka vankiloissa varmasti annetaan nykyään terapiaa ja muita parannuskeinoja, niin psykologisia hoitoja on silti lisättävä. Enää ei riitä ajattelumalliksi se, että pelkkä rangaistus riittää. On herättävä nykyaikaan ja tajuttava, että asioihin on tehtävä paljon muutoksia. Jokaista ihmisarvoa on alettava kunnioittamaan tai muuten ajaudumme toisiamme vastaan. Ketään ei saa jättää yksin, ei edes sitä paatuneinta raiskaajaa tai sarjamurhaajaa.

Kaikki merkit viittaavat kuitenkin siihen, että järjestelmämme on tulossa tiensä päähän. Luonto kuolee käsiin, massat paisuvat, rikollisuus rehottavaa, talouskasvu on tulossa tiensä päähän ja ihmisiltä alkaa kadota oma identiteetti ja arvomaailma. Ei olisi mikään ihme, vaikka tällaiset ampumisvälikohtaukset yleistyisivät jatkossakin. Pelkään pahinta.

Toivottavasti olen väärässä.

Oravanpyörästä paratiisiin

2010-07-03T23:44:00.001+03:00

On harmaa ja pimeä päivä Haukilahden lukiossa. Ulkona ripottelee vettä ja ilman lämpötila on laskenut alle kymmeneen asteeseen. Olen lukiorakennuksen ylimmässä kerroksessa luokkahuoneessa, jossa opiskellaan pakollista matematiikkaa. Opettajamme opettaa luokan edessä funktioita ja nollakohtia, toisin sanoen asioita, jotka eivät minua kiinnosta pätkän vertaa. Oppitunti etenee puuduttavan hitaasti ja silmäni ovat painautumassa kiinni kertyneen univelan takia. Juuri kun silmäni ovat valahtamassa kiinni ja olen romahtamassa pulpetilleni koiranuneen, niin huomioni kiinnittyy ulkona lentävään pikkulintuun. Tuo pikkulintu lentelee leikkisästi taivaalla ja kastuneen ikkunan läpi voin nähdä, kuinka vapaus on valloillaan. Pikkulintu on varmasti onnellinen. Energiani eivät kuitenkaan riitä pitämään vireyttäni yllä kauempaa. Lopulta kuupahdan ryhdittömään asentoon pöydälleni ja viimeisenä ajatuksena päähäni piirtyy lause ”olisinpa tuo lintu tuolla taivaalla”.

Edellä mainittu hetki tapahtui noin 8 kuukautta sitten. Tuolloin oli syksy ja kouluvuosi oli pyörähtänyt käyntiin. Tuolloin tajusin, kuinka ahtaalle ihmiset on ajettu. Kun ihmisellä ei ole aikaa edes nukkua, eikä mikään tunnu tuovan valoa tunnelin päähän, niin silloin herää kysymys, että onko kaikki kohdillaan. Asiat eivät yksinkertaisesti voi olla kohdillaan, jos ihminen alkaa toivoa olevansa taivaalla lentävä lintu.

Usein hoetaan, että kulttuuri ja ihmiskunta kehittyvät ahdistuksen ja kärsimyksen kautta. En kuitenkaan osaa sanoa pitääkö tämä paikkansa, sillä ihmiset tuntuvat toistavan samat virheet yhä uudestaan ja uudestaan. Ihmiset ovat esimerkiksi sortuneet tasaisin väliajoin mitä järjettömiin väkivaltaisuuksiin ja sotimisiin. Vaikka historia on osoittanut jo surullisen monta kertaa, etteivät väkivalta ja sotiminen ole ratkaisuja mihinkään, niin silti ihmiset toistavat nämä samat järjettömyydet vuosikymmen toisensa perään. Joka tapauksessa, oli tämä fraasi sitten totta tai ei, niin toivottavasti se pitää tällä kertaa paikkansa. Nykyisen maailman tilanne kun on täysin mahdoton ja kestämätön elettäväksi. Kaiken tämän kiireen ja ajattelemattomuuden keskellä jopa koko planeetan tulevaisuus on vaakalaudalla, kun edes luontoa ei osata enää arvostaa. Tämän sairaan oravanpyörän keskellä tullaan lopulta siihen tilanteeseen, jossa suurin osa ihmisistä elää arvottomassa tyhjiössä. Itse asiassa tälläkin hetkellä moni elää vailla ilman minkäänlaista päämäärää.

Tässä vaiheessa monella herää kysymys, että mikä ihmeen oravanpyörä? Miksi minä valitan? Eihän tässä kenelläkään pitäisi olla syytä valittaa, kun elämme Suomessa jossa kaikki on kohdillaan. Jokaiselle on taattu leipä, opiskelupaikka ja terveyspalvelut. Välillä sattuu kouluammuskeluita ja jotkin ihmiset saattavat masentua, mutta eihän sille mitään mahda. Me elämme Suomessa, Euroopassa ja maailmassa, jossa kaikki on helvetin hyvin.

Asia ei kuitenkaan ole todellakaan näin. En tajua mistä edes koko ”Suomi on paratiisi” -propaganda on peräisin. Ainakaan kansalaisilta tämä aivopieru ei ole voinut lähteä liikkeelle, sillä Suomessa on jo nyt maailman kovimmat itsemurhatilastot ja yleistä ahdistuneisuutta löytyy aivan liikaa. Saattaa toki olla, että tämän fraasin ovat luoneet ylirikkaat elämästä vieraantuneet porvarisiat, jotka näkevät ihmisetkin pelkkinä tilastoina ja numeroina. Karu totuus on kuitenkin se, että me elämme täällä Suomessa täysin sekavassa ja kaoottisessa tilassa. Lähestulkoon joka ainoa ihminen säntää joka ainoa arkiaamu ainaiseen työhön, josta moni ei edes nauti ollenkaan. Se on kuitenkin pakko tehdä, sillä muuten tässä yhteiskunnassa ei pärjää eikä pysty elämään. Aivan, pakko. Ihmisten on pakko uhrautua tekemään asioita, missä ei ole mitään järkeä. Jotkin joutuvat uhrautumaan enemmän kuin toiset, osalle taakka saattaa olla liian suuri elettäväksi. Sairasta kerta kaikkiaan.

Oravanpyörällä tarkoitan tilaa, kun kokee, ettei tulevaisuudessa ole mitään nautittavaa, nähtävää tai elettävää. Miksi minun pitäisi esimerkiksi tänäkin kesänä tehdä elokuun loppuun asti työtä, josta en todellisuudessa nauti? On todella ahdistavaa ajatella, että samat kaavat toistuvat viikosta toiseen, kunnes kesä on ohi. Ahdistavampaa on kuitenkin tajuta se, että kesänkään jälkeen tilanne ei ole ohi. Kesän jälkeen on nimittäin pakko hankkia uusi työpaikka ja ryhtyä taas uhrautumaan. Viikonloppuisin on pääsääntöisesti pari päivää vapaata, mutta miten niistä voi nauttia, kun tiedostaa, että ensi viikolla joutuu taas 40 tuntia tekemään pakkotyötä? Usein tämä ahdistus johtaa siihen, että pyrin turruttumaan oman tietoisuuteni sekavampaan tilaan, jolloin tulevaisuutta ei ehdi murehtia. Käytännössä tämä tarkoittaa nukkumista tai viinan kanssa läträämistä. Helpotusta voisi tuoda se, että saisi työpaikan joka itseään kiinnostaa. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä se vaatisi monen vuoden kouluttautumista ja niin edelleen. Yleensä kesätyöt ovat muutenkin käytännössä puhtaasti paskahommia.

Mutta miksi? Miksi minun on uhrauduttava?

En ole löytänyt tähän vastausta. Ainoa selitys jonka olen kuullut on se, että ilman ihmisten työpanosta talouskasvu ei pysyisi aikataulussa. Uskomatonta. Kyllähän sen tyhmempikin ihminen tajuaa, että koko talouskasvu on naurettavaa haahuilua, joka on utopistisempi utopia kuin mikään muu tässä maailmassa. Miten talous voisi kasvaa joka vuosi, jos kerta planeetalla on rajalliset resurssit? Ylipäätänsä, onko talous tärkeämpi kuin ihmisen terveys ja hyvinvointi? Välillä tuntuukin, että nykyinen talouspolitiikka on itse Saatanan keksimä, sillä siitä ei ole muuta kuin haittaa ja lopulta se ajaa koko ihmislajin ja planeetan maailmanlopun partaalle. Yhtenä vastauksena on annettu myös tarina siitä, että ilman ihmisten uhrautumista, ihmiset eivät pysyisi kontrollissa. Kysynpähän vaan, että onko ihminen todellakin niin tyhmä olento, ettei se pysty toimimaan ilman pakottamista järkevästi?

Miten tämän oravanpyörän kanssa tulisi sitten toimia? Usein minulle on ehdotettu, että en saisi ajatella asioita liikaa. Minun pitäisi vain hyväksyä asiat ja tehdä kuten muutkin. En kuitenkaan pysty tähän, joten se on pyyhittävä pois vaihtoehdoista. Yksi vaihtoehto on taas se, että yrittää mukautua mahdollisimman hyvin tähän tilanteeseen; opiskelee itselleen mukavan työn, hankkii mukavan vaimon, koiran ja asunnon. Hyvässä lykyssä pyöräyttää muutaman lapsen, vaikka ihmisten liikakasvu painaisikin maailmaa tuhon partaalle. Minua ei kuitenkaan kiinnosta ajatella asioita liian pitkälle vaan haluan nauttia nykyhetkestä edes jotenkin. Eikä se vaimonkaan löytäminen näillä resursseilla kovin helppoa ole. Viimeinen vaihtoehto onkin, että pyrkii irrottautumaan tästä pyörästä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pakkaa reppunsa ja lähtee maailmalle. Kuoleman riski saattaa tässä kasvaa, mutta elämä on kuitenkin paljon jännempää ja vapaampaa kuin pyörässä pyöriminen.

Todellinen vaihtoehto on kuitenkin se, että me ihmiset lopetamme tämän järjettömyyden. Meidän on yksinkertaisesti tuhottava tämä oravanpyörä ja ideoitava täysin uusi yhteiskuntajärjestelmä. Todennäköisesti se vaatisi elintasosta tinkimistä ja materialismin unohtamista, mutta lopulta se olisi kaikille parhaaksi. Kun hierarkiat poistuvat, väkivalta saadaan kitkettyä pois, vapaus saadaan valloilleen, ennakkoluulot pyyhittyä, rasismi tuhottua ja luonto kukoistamaan, on tämä maailma todella hieno paikka elettäväksi. Silloin voisi sanoa, että on lottovoitto syntyä tähän maailmaan. Jokainen päivä olisi kuin paratiisissa, kaikille olisi tilaa ja onnellisuus olisi pysyvä käsite. Ei olisi enää kiireitä, ei enää pakottamista eikä turhaa tuhlaamista. Villihevoset laukkaisivat vapaina niityillä, linnut visertäisivät rehevissä metsissä ja ihmiset pelailisivat jalkapalloa auringon laskeutuessa kukkuloiden taakse. Osa ihmisistä keskustelisi maailman parantamisesta ja maailman ihmeistä, toiset kehittäisivät maailmalle hyödyllistä teknologiaa, osa soittaisi akustista kitaraa ja loput toisivat metsästä ruokaa pöytään. Kaikki olisi hyvin.

Kuulostaako hienolta? Miksi siis emme lähde rohkeasti toteuttamaan omia unelmiamme? Yksin siihen ei kukaan pysty vaan se vaatii kollektiivisuutta ja yhteen hiileen puhaltamista. Mahdollista se kuitenkin on. Nyt on aika muutokseen, nyt on aika ottaa ohjat jälleen meidän omiin käsiimme. Ei enää anneta itsemme kärsiä. Minulle ainakin riittää tämä jatkuva orjuuttaminen ja häkissä eläminen.

PS. Perehtykää tähän teokseen: http://cc.joensuu.fi/~jnsoa/kokoelma/000va.htm

Päiväni suomalaisena

2010-06-17T21:22:00.004+03:00

On varhainen aamu ja matkapuhelimeni näyttö kertoo kellon olevan tasan 6.20. Puhelimeni piinaava tärinä ja vastenmielinen piipitys tekevät tuskaisesta herätyksestäni vielä entistäkin vaikeamman. Mahdollisuuksia ei kuitenkaan ole, sillä töihin on mentävä. Yksinkertaisesti on vain noustava, hortoiltava suihkuun ja lopulta lähdettävä polkemaan äidin vanhalla naistenmallisella kaksipyöräisellä kohti Tapiolaa ja Oravannahkatoria.

Saavun töihin kello 7.15 – vartin myöhässä kuten normaalistikin. Myöhästelystäni on oikeastaan tullut jo arkinen tapa, jota en jaksa edes korjata. Omalla myöhästymiselläni ei ole kuitenkaan konkreettista vaikutusta, sillä työparini haluaa aloittaa työt normaalisti vasta puoli kahdeksan aikoihin. Voin siis hyvällä omatunnolla nukkua joka päivä yhden torkun pidempään. Ja sitä paitsi, miksi minä edes kiirehtisin ajoissa töihin?

Olen töissä Tapiolan Lämmössä. Tapiolan Lämpö on kiinteistöjä hoitava yritys, joka on toiminut jo yli 50 vuotta. Omaan työkuvaani kuuluu nurmikonleikkaaminen ja viheralueiden hoito. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että istun lähestulkoon koko viikon ajan, joka arkipäivä, ajettavan ruohonleikkurin selässä ja leikkaan Tapiolasta löytyviä nurmialueita. Joskus saatan joutua ”siimaamaan” eli käyttämään keppimäistä leikkuria, jolla leikataan käsin esimerkiksi ojia. Joskus duunailen työnnettävän ruohonleikkurin kanssa. Kerran olen joutunut keräämään tienvarsilta roskia, joita ihmiset ovat dumpanneet luontoon. Työsopimukseni loppuu Lämmön kanssa elokuun 27.päivä.

Tänään leikkailen taas ajettavan ruohonleikkurin avulla. Suurimmilta osin ajaminen on äärimmäisen tylsää, yksitoikkoista ja puuduttavaa. Joskus saattaa kuitenkin tapahtua jotain jännää. Olen joskus esimerkiksi törmäillyt puihin, taloihin ja katulamppuihin. Joskus olen jäänyt jumiin mutaan, ja joskus katukiviin. Useinkaan en ole löytänyt näille pupelluksille muuta syytä kuin sen, että olen vain yksinkertaisesti ihminen. Ihmiset kun eivät ole täydellisiä, vaan tekevät virheitä. Suurimmilta osin olen kuitenkin ”perusduunari” eli ajelen radiolliset kuulosuojaimet päällä ilman turhia virheitä tai sattumia. Mainitsemisen arvoiset ovat edellä mainitut radiolliset kuulosuojaimet, jotka ovat hyvin käytännölliset. Toisaalta, ei valtavirran radiokanavilta kunnon musiikkia tule, mutta lieneekö tuolla loppuen lopuksi mitään merkitystä.

Kello on tarkalleen ottaen tasan 15.00 ja työpäiväni päättyy. Lähden sotkemaan takaisin kotiin. Kokonaisuudessaan työpäiväni oli puhdasta rutiinia ja melko tylsää ajantappamista. En voi kuitenkaan valittaa, sillä tienasin vähän päälle 50 euroa koko päivästä. Saahan tuolla rahasummalla esimerkiksi ostettua muutaman levyn kaupasta tai karkkia kaupasta. Vaatteita tai muuta luksusta tuolla rahalla ei kuitenkaan saa, ellei sitten lähde koluamaan kirpputoreja.

Kotona minulla ei ole oikeastaan koskaan mitään kunnollista tekemistä. Tämän takia päädynkin usein tietokoneelle ja internetiin. Internetissä minulla ei ole tietenkään mitään asioitavaa, mutta silti usein pystyn viettämään helposti parikin tuntia tietyillä sivustoilla vain naputellen F5-näppäintä. ”Elämä on juhla” kuten Samuli Putro sanoo.

Tänään en kuitenkaan halua jäädä makaamaan kotiin neljän seinän sisälle. Päätänkin lähteä kohti Espoonlahden uimahallia ja kuntosalia. Espoonlahden uimahalli on Tapiolan uimahallin ohella ainoa paikka Espoossa, missä voi järkevällä hinnalla harrastaa kuntosalilla käyntiä. Hintaa kertakäynnille tulee vähän yli pari euroa, kun taas yksityisillä kuntosaleilla hinta voi kohota jopa yli 20 euroon. Itse en ole niin rikas saati ajattelematon, että maksaisin parista kuntosalilaitteesta ja hikisestä salista parin tunnin palkkaani vastaavan summan.

Treenini on ohi ja painelen uimahallin saunaan. Olen usein sanonut, että sauna on suomalaisten paras keksintö ja ehkäpä paras asia järvien ja metsien ohella koko maassa. Omaa rakkauttani tätä hienoa ja taivaallista paikkaa kohtaan kuvastaa hyvin se, että vietin esimerkiksi viime vuonna uudenvuoden vaihtumisenkin saunassa. Vahingossa toki, mutta silti. Saunassa olen tajunnut monia asioita ja olen jopa joskus päässyt puhumaan itse ”jumalankin” kanssa. Tämä jumalan tapaaminen oli kuitenkin ilmeisesti jonkinasteinen psykedeelinen tila, mutta eihän se menoa haitannut. Varmaa on kuitenkin se, että saunassa on sitä jotakin.

Joka tapauksessa uimahallin sauna on hiukan erilainen paikka. Siellä ei voi puhua jumalten kanssa, eikä siellä voi viettää uuttavuotta. Yleisissä saunoissa on kuitenkin se hyvä puoli, että siellä tapaa uusia ihmisiä. Usein nämä ihmiset jäävät kuitenkin täysin tuntemattomiksi eikä melkein koskaan kukaan sano sanaakaan. Joskus kuitenkin olen intoutunut keskustelemaan aina maailmanlopusta lähtien joidenkin saunojien kanssa. Pari kertaa olen jopa provosoitunut muiden saunojien mauttomista jutuista ja käytöksestä. Pahimpia tapauksia ovat varsinkin henkilöt, jotka tulevat ”löylykilpailemaan” yleisiin saunoihin. Uskomattoman junttimaista.

Tänään saunominen oli kuitenkin mukavaa ja puhuinkin erään miehen kanssa niitä näitä. Taisimme keskustella englanninkielen osaamisen tärkeydestä tässä yhteiskunnassa. Tavakseni on tullut saunasta poistuessani käydä täyttämässä vesiastia. Tästäkin on tullut eräänlainen vitsi, sillä koskaan kukaan ei edes kiitä siitä, että käyn täyttämässä tämän astian. Ihmisillä on pikemminkin tapana jättää tyhjä astia muille saunojille, vaikka olisikin juuri itse viljellyt kaiken veden kiukaalle. Olenkin usein miettinyt, että ovatko suomalaiset todellakin näin moukkamaista porukkaa? Hiljaisuuden, epäsosiaalisuuden, epärehellisen toiminnan, alkoholismin, sisäänpäin vetäytymisen ja yleisen junttiuden annan vielä anteeksi, mutta helvetti sentään, saunaan tuodaan lisää vettä jos siellä käydään!

Poistun uimahallista ja kävelen bussipysäkille. Olisin voinut tulla autollakin urheilemaan, mutta mukavuus-syistä kuljen mieluummin julkisilla. En vain näe siinä mitään järkeä, miksi lähtisin ruuhkaan kiroilemaan ja vaarantamaan omaa henkeäni. Varsinkin kun ottaa huomioon sen, että yksityisautoilu on yksi syy siihen, miksi maapallolta on hävinnyt lukuisasti kasvillisuutta ja eläinlajeja. Mieluummin kuljen siis bussilla, kun se on vielä kaiken lisäksi kohtuuhintaista. Toki, syksyllä minulta loppuu opiskelija-alennus ja joutuisin pulittamaan tällöin aikuisten hinnan. En ole kuitenkaan alentumassa tähän huijaukseen ja riistoon sorrettavaksi, vaan ajattelin matkustaa jatkossa jäniksenä tai polkea sitten jatkossa enemmän pyörällä. Ihmettelenpähän vaan, että miksi julkisilla kulkemista ei voida tukea valtion taholta enempää? Eikö edes luontoa haluta (yrittää) pelastaa?

Saavun kotiin. Haen jääkaapista ruokaa ja syön sen. En tiedä mitä ruoka edes on, sillä tänäänkin lämmitin jonkin einesaterian. Taisin syödä kunnon ruokaa viimeksi joskus 1990-luvun loppupuolella. Äiti kun ei ole kokki eikä isänkään kädessä kauha pysy. Omat ruuanlaittotaitoni rajoittuvat yläasteen yhden vuoden kotitaloustunteihin. No mitäpä näistä, kukapa sitä makua maistaisi. Kyllähän oluttakin juodaan täällä kännin takia.

Taivaalla aurinko on vihdoinkin tullut esiin pilvestä. Tämä ei kuitenkaan lohduta, sillä minun on mentävä nukkumaan. Onhan se tavallaan ironista, että kun kerrankin olisi aurinkoa ja lämpöä tarjolla, niin silloin siitä ei ehdi nauttimaan. Huomenna aamulla sitten todennäköisesti aurinko on taas mennyt takaisin pilviverhon taakse ja lämpötilamittari näyttää alle kymmentä astetta. Vettäkin saattaa sataa. On siis laitettava pitkät kalsarit jalkaan ja kerrospukeuduttava ennen töihin lähtöä.

Aivan, pitkät kalsarit. Vaikka on kesäkuu, niin Suomessa on silti yllättävän kylmä, kun ulkona työskentelee. En enää tiedä mitä pitäisi ajatella, kun usein tuntuu siltä kuin olisi sukkahousut jalassa.

Takaisin asiaan.

Menen lopulta nukkumaan ja nukahdan ennen puoltayötä. Olen päässyt uneen, olen siirtynyt mahdollisuuksien maailmaan. Lyhyesti ja kauniisti sanottu.

Unessa kuitenkin tajuan, ettei tässäkään päivässä ollut päätä eikä häntää. Lähdin aamulla töihin, koska oli pakko. Kävin kuntosalilla, koska ei ollut muuta tekemistä. Söin ruokaa, koska tarvitsen energiaa. Menin nukkumaan, koska oli pakko. Saatoin katsoa välissä telkkaria ja käydä tietokoneella, jonka syitä en edes tiedä. Pakko, pakko ja pakko. Yhtä pakkoa ja vääntämistä kaikki. Vaikka kaikki on käytännössä hyvin, niin silti ahdistaa ja ihmetyttää. Todella omituista ja hämmentävää. Ehkä kaikki ei ole sittenkään kohdillaan?

Elämäni on tässä ja nyt. Kohta kuitenkin huomaan, kuinka istun vanhainkodissa ja katselen ikkunasta taivaalla lentäviä lintuja. Huomaan, kuinka elämäni oli yhtä oravanpyörässä pyörimistä. Ei ollut tilaa ajatuksille, ei ollut tilaa luovuudelle, ei ollut tilaa itselle eikä muille. Ei ollut tilaa edes elää. Sain ehkä elämässäni kokea rakkauden, mutta tilastoja peilaten sain kokea myös pettymyksen ja eron. Tuskin sain lapsia, sillä muuten en varmaan katselisi lintuja, vaan miettisin ja antaisin kaikkeni jälkipolvilleni. Saatan vielä tuolloin vanhana muistaa, kuinka Espoo Blues meni konkurssiin, FC Honka pelasi Mestarien liigassa ja Suomi pääsi jalkapallon arvokisoihin. Saatan ehkä olla onnellinen. Mutta varmuutta ei ole. Olenko elämäni viimeisimpinä päivinä tyytyväinen ja onnellinen?

Jos peilataan maailman nykyistä tilannetta, ihmisten liikakasvua, luonnonkuormitusta ja rappiota, niin tuskin minä edes elän kovin vanhaksi. Eiköhän tämä pallo halkea ennen kuin minä joudun tekemään tarpeeni vaippoihin. Eikä tämä ole vitsi. Se on hyvinkin todennäköistä. Kylmää, karua ja inhottavaa, aivan kuten tämä koko tekstikin.

Toivotaan kuitenkin parasta ja painetaan eteenpäin. Tehdään kaikkemme paremman maailman puolesta. Yritetään nauttia kaikista niistä pienistä asioista, mitä on vielä jäljellä. Tehdään kaikkemme ja arvostetaan muita. Annetaan mahdollisuus kaikille ja annetaan itsellemme aikaan. Annetaan itsellemme aikaa muuttua. Yritetään kaikkemme. Ja ennen kaikkea rakkautta. Sitä tämä maailma tarvitsee.

Aivan. Ei tässä oikein muutakaan voi.

Entä jos?

2010-04-19T00:01:00.013+03:00

On vuosi 2010 ja huhtikuun 15.päivä. Eyjafjallajökullin tulivuori on purkautunut Islannissa. Tämän seurauksena suurin osa Euroopan lentoliikenteestä seisoo. Lentokiellon takia ihmiset ovat jumissa ympäri Eurooppaa, vienti ja tuonti takkuilee, monien elinkeino kärsii mittavia vahinkoja ja pahimmassa tapauksessa suuria yrityksiä tulee kaatumaan tämän sotkun takia.

Miten tämä on mahdollista? Mihin meidän yhteiskuntamme pohjimmiltaan perustuu, jos pienikin luonnonmullistus pystyy sekoittamaan näin pahasti pakkaa? Olisi vielä syytä muistaa, että Eyjafjallajökullin tulivuorenpurkaus on pientä verrattuna suurimpiin uhkakuviin. Onko kukaan edes miettinyt mitä kävisi, jos tapahtuisi oikeasti suuri luonnonkatastrofi?

Otetaanpa vertailuun esimerkiksi Yellowstonen kaldera. Purkautuessaan kunnolla tämä kyseinen tulivuori aiheuttaisi välittömästi miljoonien ihmisten kuoleman, ydintalven, ruokapulaa ja ehkä jopa pienen jääkauden. Huonoimmassa tapauksessa koko elämä tuhoutuisi. Miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia? Onko tällaiseen katastrofiin varauduttu millään tavalla?

En usko. Tai siltä se ei ainakaan vaikuta. Mieleeni tulevat ainoastaan Euroopan viljavarastot, mutta eihän niillä todellisuudessa ruokittaisi edes puoliakaan kansasta.

Suurimmat uhkakuvat eivät ole politiikassa juuri koskaan läsnä. Aiheina pyörivät vain samat väsyneet aiheet: kuinka kasvattaa elinkeinoa, kuinka pitää talouskasvu parissa prosentissa ja kuinka kieltää ihmisiltä sädetikut ja raketit. En tiedä onko tästä hyötyä vai haittaa, mutta tositilanteessa tällaisilla ei ole mitään merkitystä.

Nykyistä politiikkaa kuvastaa varsin hyvin se, että edes ilmastonmuutokseen (=ilmastokriisiin) ei ole puututtu käytännössä millään tavalla. Politiikassa odotetaan vain, että isot ongelmat ratkeavat itsestään. Mahdolliset katastrofitkin siirretään ja kuvitellaan johonkin "hamaan tulevaisuuteen" - ihan kuin katastrofeja ei voisi tapahtua meidän elinaikanamme.

Politiikka ei ole kuitenkaan ainoa ongelma. Koko länsimainen elämäntapa on perusteiltaan todella hataralla pohjalla, kun lähestulkoon kaikki perustuu teknologialle ja kulutukselle. Pienikin ongelma, joka estää tämän oravanpyörän pyörimisen, aiheuttaa aina järjettömästi ongelmia. Eyjafjallajökullin tulivuorenpurkaus on mainio esimerkki tästä.

Palataan kuitenkin vielä alkuun.

Hahmotellaan uudestaan Yellowstonen tilanne. Yellowstonen kaldera on räjähtänyt ja ilmakehä on täyttynyt tuhkasta. Auringonvalo ei pääse valaisemaan kasvillisuutta eikä ruokaa pystytä tuottamaan kunnolla. Miljoonat yhdysvaltalaiset ovat kuolleet taikka haavoittuneet purkauksen takia. Pakolaisvirta on valtaisa Eurooppaan.

Tilanne olisi kaoottinen. Varsinkin kun otetaan huomioon, että maapallo on ylikansoitettu, kulutus on järjetöntä, valtiot ovat aseistautuneet, ruokaa ei riitä edes nykyisellään kaikille ja koko länsimainen elämäntapa perustuu asioihin, joita ei ole olemassakaan. Suuren katastrofin sattuessa ongelmat olisivat mahdottomia ratkaistaviksi ilman konkreettisia ennakkosuunnitelmia ja varautumisia. Kärsimys olisi mittaamatonta.

Tilanne ei olisi kuitenkaan mahdoton ratkaistavaksi, jos maailma olisi toisenlainen.

Parhaiten katastrofeihin pystyisi varautumaan varsin helpoin keinoin; riittää vain, että elämän perustaisi yksinkertaisille asioille. Ravinnon saannin turvaaminen, kriisi-suunnitelmat, turhan kulutuksen karsiminen ja kollektiivisen kulttuurin luominen olisivat jo itsessään todella vahvoja keinoja. Kun yhteisö on tiivis ja huolehtivainen, on asiat helpompi ratkaista. Kukaan ei jäisi yksin. Ei tarvita mittavia hätäruokavarastoja ja täydellisesti suunniteltua pakolaispolitiikkaa, jos liiallisuuksista pystyttäisiin luopumaan. Vettä ja ruokaa kun on loppuen lopuksi melko yksinkertaista hankkia – syötiinhän ennen vanhaan vaikka pettuleipää jos pakko oli.

Yksi tärkeä kysymys on myös ihmisten määrä maapallolla.

Jos ihmiset olisivat järkeviä, he rajoittaisivat syntyvyyttänsä ja laskisivat väestönmääräänsä pariin miljardiin yksilöön. Tällöin moni asia olisi helpompi hoitaa; luonto ei ylikuormittuisi, kriisit olisivat helpompi selvittää inhimillisin keinoin ja jokaisen ihmisen arvo nousisi uudelle tasolle. Ilmeisesti tätä ei kuitenkaan haluta toteuttaa?

En sitten osaa sanoa, tulisiko kapitalistinen ideologia syntyvyyden rajoittamisessa vastaan. Nykyinen elämäntapa kun nimenomaan perustuu lisääntymiseen ja kasvamiseen jokaisella vyöhykkeellä. Syntyvyyden laskeminen aiheuttaisi automaattisesti ongelmia esimerkiksi talouden kasvun pitämisessä.

Joka tapauksessa, oli tilanne mikä hyvänsä, olisi syytä muistaa luonnon tärkeys. Kun luonto näyttää voimansa ja astuu valokeilaan, ei ihmisillä ole mitään mahdollisuuksia. Luontoa ei voida sivuuttaa edes politiikassa. On tajuttava, että kaikkeen on varauduttava ja luotava sellainen yhteiskunta, jossa myös luonnolla on tilaa.

Emme voi elää kuitenkaan loppuun asti tällä tavalla. Miksi emme siis ryhtyisi muutosten tekoon jo nyt?

Miksi juuri Jere Karalahti?

2010-04-12T16:18:00.006+03:00

Järkytys, shokki, epätodellisuuden tunne.

Nämä olivat päällimmäiset tunteet, kun Espoon Blues ilmoitti 12.4.2010 tehneensä Jere Karalahden kanssa 1+1 vuotisen sopimuksen. On vaikea pystyä ymmärtämään minkä takia Bluesin piti juuri Jere Karalahti sainata puolustukseen. Eikö markkinoilta löydy tosiaankaan mitään muuta kuin 35-vuotias uransa ehtoopuolella oleva entinen IFK-kapteeni?

Bluesin tapauksessa Jere Karalahden hankinta on monessa mielessä järjenvastainen. Vai voiko joku väittää toista?

Karalahden mukana Bluesin seurauskottavuus ottaa jälleen kerran rutkasti takapakkia. Vahvalla IFK-leimalla varustettu entinen päihteiden sekakäyttäjä ei ole missään nimessä imagollisesti järkevä hankinta. Pelillisesti Karalahti ei ole myöskään viisas hankinta; Jere on pelannut viimeiset kaksi vuotta Saksan liigassa, joka on tasoltaan Mestiksen ja Sm-liigan rajamaastoa. Ei ole siis mitään takeita siitä, että Karalahti olisi edes pelillisesti Sm-liigan vaatimalla tasolla. Varsinkin, kun viimeisinä vuosina Suomessa Karalahden kaudet olivat hyvin rikkonaisia.

Karalahden meriittilista on toki komea ja vakuuttava, mutta niihin ei voi enää 35-vuotiaana nojautua. On pystyttävä tajuamaan, ettei Jere ole välttämättä enää parhaimpien vuosiensa iskussa. Ei vaikka hän harjoittelisikin koko kesän ahkerasti joukkueen mukana. Varsinkin liike tuppaa hidastumaan iän noustessa. Mahtaakohan Jeren potku edes riittää enää nyky-säännöillä, jossa koukkimiset, repimiset ja kiinnipitämiset ovat ehdottomasti kiellettyjä? Epäilen.

Surullisinta koko episodissa on kuitenkin se, että Bluesin organisaatio näyttää jälleen kerran takamustaan kannattajilleen. Monien vuosien ajan seuran tukena seisseet kannattajat joutuvat jälleen kerran sulattelemaan yhtä päätöntä ratkaisua. Entiset IFK-ikonit eivät voi olla kenenkään kannattajan mieleen. Joillekin se voi olla jopa liikaa.

Kaiken tämän keskellä herääkin kysymys, että minkä takia Karalahti piti ylipäätänsä hankkia Espooseen?

Syitä ei löydy kuin yksi: Jere Karalahti tuo Bluesille valtavasti mediahuomiota. Media on kiinnostunut Jeren kaltaisista pelaajista, joiden uralle mahtuu todella paljon värikkäitä tarinoita. Olisi kuitenkin järkevää kysyä, että meneekö mediahuomio seurauskottavuuden edelle?

Bluesin tuntien menee.

Nykyurheilussa on valitettavaa, että bisnes laitetaan niin usein kaiken edelle. Välillä tuntuu, ettei millään ole mitään merkitystä kunhan rahallista tulosta saadaan aikaiseksi. Tämä sama trendi on leimannut aina myös Bluesin toimintaa ja tulee leimaamaan jatkossakin. Bluesin tapauksessa on kuitenkin erityisen ikävää, että tietynlainen muovisuus ja juurettomuus ovat juuri ne piirteet, jotka leimaavat vahviten koko organisaatiota. Tämän tiedon valossa onkin todella surullista, että Blues kaivaa itseään vain syvemmälle kuoppaan palkatessaan jääkiekon mattinykäsiä rivistöihinsä.

Hyviin tapoihin kuitenkin kuuluu, että kaikille pelaajille ja ihmisille annetaan mahdollisuus. Tämä sama mahdollisuus on annettava myös Jere Karalahdelle. Hyvällä tuurilla Karalahti pelaa loistavan kauden ja nousee takaisin Sm-liigan eliittiin.

Mikään tosiasia ei kuitenkaan muuta sitä, että Karalahti on ikuinen IFK-ikoni.

Suomen päihdepolitiikka – pallo hukassa?

2010-02-28T17:22:00.019+02:00

Päihdepolitiikka on yhteiskunnan harjoittamaa politiikkaa, jolla pyritään ohjaamaan yksilöiden päihteiden käyttöä. Usein päihdepolitiikan pyrkimyksenä on rajoittaa päihteiden käytöstä yksilölle ja yhteiskunnalle koituvia haittoja. Päihdepolitiikassa käytettyjä menetelmiä ovat esimerkiksi ostorajoitukset, suorat kiellot, haittaverot, valistus ja haittojen vähentäminen.

-Wikipedia

En ole koskaan ymmärtänyt Suomessa harjoitettua päihdepolitiikkaa. Usein tuntuu siltä, että päihdepolitiikan suhteen valtiolta on kadonnut punainen lanka ja päättäjien pallo on täysin hukassa. Suomessa on arkipäivää se, että iltapäivälehdistä saa lukea jatkuvasti päättömistä lakiehdotuksista, joita kansanedustajat roiskivat ministeriön käsiteltäväksi. Näitä päättömiä ehdotuksia kuvastaa todella hyvin Pekka Puskan taannoinen ehdotus siitä, että olutta pitäisi laimentaa vedellä. Puska lisäisi vettä pulloihin sen verran, että alkoholipitoisuus alenisi nykyisestä 4,7 prosentista 3,7:ään. Toisin sanoen Puska haluaisi raiskata perinteikkään ja arvostetun juoman nykyisestä vielä pahempaan kuntoon.

Uskomatonta.

Suomen politiikassa tuntuu olevan patenttiratkaisuna se, että asioita automaattisesti rajoitetaan ja kielletään. Tämä sama paatunut toimintamalli leimaa myös hyvin vahvasti päihdepolitiikkaa. Yleisimpiä keinoja Suomen päihdepolitiikassa ovat esimerkiksi alkoholin myyntirajoitukset, nuuskan myyntikielto, verojen nosto, kannabiksen kieltäminen ja päihteiden mainonnan rajoittaminen. Näissä keinoissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta niistä vain puuttuu selkeä linja. Miten esimerkiksi voidaan hyväksyä tupakan myynti, mutta samalla kielletään nuuska? Tai miksi normaaleista kaupoista ei saa yli 4.7 %:sia juomia? Entä minkä takia kannabiksen kanssa toiminen on niin laitonta?

Oli kyseessä sitten politiikka, käyttäytyminen, lasten kasvattaminen tai tuomarointi, niin asioilla täytyy olla aina johdonmukainen linja. Olisi äärimmäisen tärkeää, että päihdepolitiikkaan saataisiin selkeä linja, jotta resursseja pystyttäisiin suuntaamaan järkevämpiin asioihin. Ei ole mitään järkeä siinä, että samoista asioista jatkuvasti jauhetaan uudestaan ja uudestaan, ja aikaa kuluu turhiin asioihin.

Päihdepolitiikassa on käytettävissä kaksi linjaa: joko kielletään tai rajoitetaan jokainen päihde minimiin tai sitten dekriminalisoidaan päihteiden käyttö ja pyritään haittojen minimointiin. Tärkeintä olisi kuitenkin se, että päihteet asetettaisiin samalle viivalle; nikotiinituotteet nikotiinituotteina, alkoholi alkoholina ja vahvat huumeet vahvoina huumeina. Myös tutkimustuloksia pitäisi käyttää hyödyksi ja todeta muun muassa se, ettei kannabis ole lähellekään yhtä vaarallinen päihde kuin esimerkiksi alkoholi.

Itse olen dekriminalisoinnin puolella. Dekriminalisointi tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että päihteiden käyttäjien rankaiseminen lopetetaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että käyttäjien on helpompi hakeutua hoitoon, kun ei ole pelkoa kiinnijäämisestä. Myös poliisien resursseja vapautuu muiden asioiden käsiteltäväksi. Dekriminalisointi on osoittautunut Portugalissa todella hyväksi keinoksi eikä se ole lisännyt päihteiden käytön määrää.

Mitä muuta Suomessa sitten pitäisi tehdä? Mielestäni muutama seikka olisi hyvä muuttaa. Nuuska voitaisiin laillistaa siinä missä tupakkakin. Myös tuontioluet, jotka ylittävät 4.7 %:n rajan voitaisiin siirtää markettien hyllyille. Kannabiksen siirtäminen kotikasvattajilta ja diilereiltä valtion kontrolliin olisi myös järkevä temppu, sillä se vähentäisi varmasti porttiteorian toteutumista ja antaisi ihmisille oikean kuvan kannabiksesta. Valtion kassakin kiittäisi tästä päätöksestä.

Ihmisiin pitäisi pystyä luottamaan myös valtion taholta. Valtion pitää pystyä luottamaan sen verran omiin kansalaisiinsa, ettei ihmisiä tarvitse ahdistaa kulmaan ja rankaista omista valinnoistaan. Loppuen lopuksi kysymys on kuitenkin ihmisten omista päätöksistä ja teoista, eikä niitä voida koskaan kontrolloida täydellisesti. Helpompaa se olisi vain kaikille, että asioista puhuttaisiin avoimesti eikä turhia kieltoja pystytettäisi ihmisten eteen. Valistustakin pitää yrittää lisätä eikä valheellista tietoa saa missään nimessä levittää. Jos sitten ihmisten käytös karkaa käsistä, niin silloin ei voi mitään. Silloin kansa on vain yksinkertaisesti näyttänyt tasonsa.

Ei tämä maailma ole ennenkään kaatunut muutamien paukkujen ottamiseen. Ei se ole myöskään kaatunut muutaman laatuoluen nauttimiseen. Maailman ongelmat ovat jossain aivan muualla kuin päihteissä ja niiden käytössä. Toisaalta, mitäpä voisi odottaa tällaiselta näennäisdemokratian ja kapitalismin rappeuttaneelta järjestelmältä, jossa kuvitellaan tietävän kaikkeen totuus.

Niin, ja jos on valtio kadottanut punaisen lankansa toiminastaan, niin ei kyllä kansalaisillakaan mene paljoa sen paremmin. Jotain selkärankaa voisi siinä alkoholinkin käyttämisessäkin olla, varsinkin meillä suomalaisilla. Känniörveltäminen ei ole oikeasti enää muodissa.

"Liian radikaali ja täynnä asiattomia sanavalintoja"

2010-01-18T22:42:00.005+02:00

Kirjoitin toukokuussa vuonna 2009 tekstin nyky-yhteiskunnasta ja sen oravanpyörämäisyydestä. Tämä kyseinen teksti kantaa nimeä Huoraus-yhteiskunta ja sen voi edelleenkin lukea blogistani. Tästä kului vähän reilu puoli-vuotta ja tammikuussa vuonna 2010, sain lukion äidinkielen kurssilla tehtävän, jossa minun piti kirjoittaa essee siitä ”mitä minä vihaan”. Päätin ihan huvin vuoksi kokeilla kepillä jäätä ja kopioin edellä mainitun esseekirjoitukseni, ja palautin sen opettajalleni vastauksenani.

Tämä kuitenkin osoittautui jonkin asteiseksi virheeksi. Äidinkielen opettajani ei nimittäin tykännyt ollenkaan lukemastaan. Nimittäin opettajan luettua esseeni, sain puhuttelun ja tehtäväkseni kirjoittaa uuden esseen tilalle. Syyksi tähän annettiin se, että tekstini on kuulemma ”liian radikaali ja täynnä asiattomia sanavalintoja”.

Hiljaiseksi vetää. Tähänkö sitä ollaan tultu, että enää edes omia mielipiteitään ei saa ilmaista siten miten haluaa? Ymmärrän kyllä, että ”huoraus” ei ehkä ole kaikista järkevin sanavalinta, mutta tällä kertaa sitä oli pakko käyttää. Tekstini kun nimenomaan kyseenalaistaa koko huora-sanan käytön ja käyttää sitä siinä samalla kuvailemaan tätä nyky-yhteiskuntaa. On kovin hämmentävää, jos joku henkilö ei pysty käsittelemään esseetäni kunnolla, jos sekaan mahtuu muutama ”epämääräinen” sana. Epäpätevää toimintaa vai ei, sitä en osaa sanoa.

Olisi hyvin palkitsevaa muutenkin, jos edes joskus lukion äidinkielen tunneilla tehtäisiin jotain järkevää. Nykyään näillä tunneilla ollaan ajauduttu siihen tilanteeseen, että lähestulkoon koko opetusaika käytetään pilkunviilaamiseen ja tekstitaidon vastauksen harjoittelemiseen. Tämä on harmittavaa, sillä monet tärkeät taidot, kuten puheiden pitäminen, paneelien käyminen, kulttuurin opetteleminen tai laadukas väittely jäävät oppilailta oppimatta. Näitä käytännön asioita toki käydään tunneilla läpi, mutta ei lähellekään samoissa määrin, kuin teoreettisia asioita. Käytännön asiat vain roiskitaan läpi ja on aivan varmaa, ettei niistä todellisuudessa jää käteen oikeastaan mitään.

Olisikin korkea aika puuttua tähän epäkohtaan. Kohta nimittäin ollaan sellaisessa tilanteessa, jossa oppilaat osaavat teoreettisia asioita kirja tolkulla, mutta käytännön asiat ovat pahasti hakusesssa. Tällaiseen tilanteeseen ei varmasti kukaan halua ajautua.

Linkki Huoraus-yhteiskunta tekstiin: http://possunpalsta.blogspot.com/2009/05/huoraus-filosofiaa.html

Avarakatseisuus - käyttämätön voimavara

2010-01-05T20:32:00.009+02:00

Tässä maailmassa kaikella on tarkoituksensa. Jokaisella oliolla ja esineellä on jonkinlainen tarkoitus, ja sitä myöten jonkinlainen vaikutus tähän maailmaan. On ilmiselvää, että asia on näin, sillä jos jollain oliolla tai esineellä ei olisi tarkoitusta, ei sitä silloin olisi olemassakaan. Kaikki vaikuttaa siis kaikkeen jollakin tapaa, enemmän tai vähemmän. Historia ja tulevaisuus muokkautuvat prosessin omaisesti jokaisen tapahtuman ja liikkeen aikaansaamana.

Maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa. Vai voiko joku tosissaan väittää toista? Epäilen. On helppo todeta, ettei mikään tässä maailmassa ole pysyvää; ihmisiä syntyy ja kuolee, puut nousevat ja kaatuvat, uusia eliölajeja ilmestyy ja katoaa, uusia yhteiskuntamuotoja muodostuu ja kuihtuu eikä aika pysähdy koskaan. Muutos on siis koko ajan käynnissä, eikä maailma pysähdy sekunniksikaan. Edes nykyinen maailmantila, jossa kapitalismi porskuttaa eteenpäin, ei ole kiveen hakattu itsestäänselvyys.

Maapallolla elää noin 6.7 miljardia itsetietoista, oman tahdon ja huikean määrän potentiaalia omaavaa ihmisyksilöä. Tämän johdosta voidaankin nopeasti ymmärtää, miksi maapallolle mahtuu niin paljon erilaisia kulttuureja ja käytäntöjä, joita ihmiset noudattavat. Kaikkia näitä kulttuureja ja ihmisiä yhdistää kuitenkin se, ettei mikään niistä ole absoluuttisen oikeassa mistään, eikä mikään kulttuuri voi tajuta näillä fyysisillä ominaisuuksilla maailman todellista luonnetta ja kokonaisuutta. Ei mikään kulttuuri voi esimerkiksi mitenkään todistaa, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen tai mistä koko todellisuus ja maailmankaikkeus ovat saaneet alkunsa. Mikään kulttuuri ei siis ole yhtään parempi tai oleellisesti ”viisaampi” kuin toinen.

Meitä jokaista ihmistä ja kulttuuria yhdistää myös se, että meillä on yksi vakava yhteinen ongelma: luonnon ylikuormittaminen. Tämä ongelma on sellainen, johon on yksinkertaisesti löydettävä selkeä ratkaisu, jotta tulevaisuus olisi edes jotenkin turvattu myös tuleville sukupolville. Tämä ongelma on myös sellainen, johon pakko tarttua jokaisella solulla ja jokaisen ihmisen panoksella.

Luonnonkuormitus ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, vaikka suurin ongelma se onkin. Ihmisiä ja kulttuureja edelleenkin vaivaa selvä vihamielisyys ja ennakkoluuloisuus tosiaan kohtaan. Ihmiset eivät ole vieläkään pystyneet ymmärtämään sitä, ettei kukaan täällä pohjimmiltaan tarkoita kenellekään pahaa. Ja jos tarkoittaa, niin silloin on kyseessä yleensä mielenterveysvaikeuksista kärsivä yksilö. Vaikeita ja todella haasteellisia kysymyksiä toki riittää, kuten aikoinaan Hitlerin johtama natsi-Saksa ja nykyinen terroriyhteisö Al-Qaida. Näihinkin on kuitenkin löydettävissä ratkaisu, jos vain todella uskotaan siihen, eikä yritetä ratkaista erimielisyyksiä aseiden ja väkivallan avulla. Väkivalta lietsoo väkivaltaa ja rauha tukee rauhaa. Näin se vain menee. Fakta on kuitenkin se, että ennakkoluuloisuus ja luottamuksen puute kulttuurien välillä estää sen, että ihmiset pystyisivät tosissaan tekemään sellaisia sopimuksia, joilla pystytään pelastamaan luonto.

Ongelmiin on kuitenkin aina tarjolla ratkaisuja. Se mitä maailma tässä tilanteessa tarvitsee, on avarakatseisuutta ja pohdiskelua. Meidän on oikeasti ryhdyttävä ajattelemaan asioita syvällisemmin eikä enää riitä se, että ongelmat ja suuret kysymykset ohitetaan jatkuvasti sormia napsauttamalla. Enää ei riitä se, että ajattelemattomuus ja asioiden tekemättä jättäminen perustellaan lauseilla ”ei minun panoksellani ole todellista merkitystä” tai ”asiat ovat näin, eivätkä ne niistä miksikään muutu”. Maailman ongelmia ei voida myöskään kaataa pelkästään politiikkojen niskaan, sillä se osoittaa yksinkertaisesti laiskuutta ja törkeää käytöstä. Jokaisella ihmisellä ja hänen valinnoillaan kun on todellinen merkitys tässä maailmassa. Eivät ne muutokset itsessään tapahdu, vaan ne on toteutettava. Ei kannata myöskään tyytyä sortamiseen ja pakottamiseen, jos sellaista kokee elämässään edes vähänkin. Meillä kun on oikeasti valta muuttaa asioiden kulkua. Ei elämä ole mitään yliluonnollista kohtalon määräämää tapahtumaketjua, vaan aitoa todellisuutta tässä ja nyt.

Moni yksilö kuitenkin väittää olevansa jo riittävän avarakatseinen tälläkin hetkellä ja toteaa, etteivät tällaiset ongelmat koske häntä. Onko asia sitten todellisuudessa näin? Ei. Vaikka moni ihminen väittää olevansa pohjimmiltaan avarakatseinen, niin ei hänen käytöksessään silti ole todellisia viitteitä tästä. Esimerkiksi nämä itseään avarakatseisiksi ihmisiksi kutsuvat henkilöt saattavat naureskella muun muassa kommunismia kannattaville tai rauhaa rakastaville hipeille, ja tässä samalla haukkua kaikkia rikollisia törkeiksi ihmisiksi. Tämä ei todellakaan ole avarakatseisuutta, vaan pikemminkin kaukana siitä.

Avarakatseisuus onkin sitä, että pystyy pohdiskelemaan ja punnitsemaan jokaista asiaa ja tapahtumaa eri kantilta. Oli kyseessä sitten jokin filosofinen suuntaus, kulttuuri, kouluammuskelu tai autovarkaus, on asioita pyrittävä aina punnitsemaan tarkemmin ja pyrkiä löytämään syy tapahtuneelle. Ei riitä se, että asiat nopeasti kärjistetään, mustamaalataan ja sivuutetaan, varsinkaan vakavimmissa asioissa. Ei riitä se, että annetaan pelkästään tunteille valta ja sokaistaan silmät faktoilta ja mahdollisuuksilta. Toki, tämä asioiden pohtiminen ja oivaltaminen vaatii tietynlaista kykyä ja harjoittelemista mikä voi tuntua joskus äärimmäisen haasteelliselta, mutta pohjimmiltaan se ei vaadi käytännössä kuin vain asennetta. Siihen pystyy jokainen vaikuttamaan.

Ja sitä paitsi, mitä siinä edes menettää, jos asioihin paneutuu kunnolla, työstää omaa ajatteluaan ja pyrkii avarakatseisuuteen? Ei varmasti yhtään mitään. Sitä paitsi, jos aina tyrmää uudet ajatukset, jotka poikkeavat liian suuresti tästä hetkestä, niin se on jo sinänsä äärimmäisen typerää. Sillä eihän sitä voi kukaan tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Voi hyvinkin olla, että vaikka nykyään naureskellaan täysin rinnoin kommunismin puolestapuhujille, niin tulevaisuudessa asiat voivatkin olla jo päälaellaan. Silloin varmasti moni tuntisi karmean pistoksen sydämessään, kun tietää, kuinka typerästi joskus on itse toiminut.

Avarakatseisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki pitäisi hyväksyä. Avarakatseisuus ei ole mikään pakonomainen tapa, joka rajoittaa ihmisen toimintaa. Avarakatseisuus ei todellakaan tarkoita tätä. Avarakatseisuus perustuu pohjimmiltaan siihen, että henkilölle itselle annetaan mahdollisuus kävellä vapauteen. Se antaa työkalut muokkaamaan omasta elämästään sellaisen, josta yksilö aidosti nauttii. Se riisuu yksilöltä kaikki turhat ennakkoluulot, jotka rajoittavat hänen elämäänsä kuin häkki lintua. Se antaa yksilölle vapauden elämiseen, se riisuu maailman kahleista.

Avarakatseisuus ja pohdiskelu kulkevat käsi kädessä, eikä niitä voida erottaa. Ilman ajattelua ja pohdiskelua ei ole avarakatseisuutta, eikä ilman avarakatseisuutta ole pätevää pohdiskelua.

Maailma tosissaan tarvitsee näitä voimavaroja, kun yritetään luoda parempaa ja uutta tulevaisuutta. Ilman todellista globaalia avarakatseisuutta, ei maailma tule selviämään tulevista yhteiskunnan muutosvaiheista, joissa nykyiset elintavat ovat muutettava täysin ja monista asioista on tingittävä. Tämä välttämätön muutosvaihe vaatii ihmisiltä todellista joustavuutta ja ymmärtäväisyyttä, jotta asioissa päästään eteenpäin. Suurin pelkoni kuitenkin on se, että nämä voimavarat jätetään käyttämättä ja muutosvaiheet tulevat olemaan todella röykkyisiä, ehkä jopa liiankin röykkyisiä. Siitä ei seuraisi mitään hyvää.

Vaikka nykyinen tilanne näyttääkin kaoottiselta ja ehkä jopa joidenkin mielestä mahdottomalta ratkaistavaksi, kun luonto on kuivumassa kirjaimellisesti käsiin, on ihmisillä silti vielä toivoa. Ihmisillä on takanaan jo tarpeeksi pitkä historia, josta voidaan poimia ratkaisuja nykyiseen tilanteeseen. Ihmiset voivat välttää ja poistaa vanhat virheensä, kuten sodat ja vihamielisyyden, ja pyrkiä rauhanomaisiin ratkaisuihin. Myös asiantuntijoiden laskelmat ja ehdotukset antavat tukevan pohjan muutoksien tekoon. Tiedekin on kehittymässä siihen suuntaan, että sieltäkin saralta saadaan varmasti helpotusta siirtymävaiheeseen. Ratkaisevimmat tekijät kuitenkin ovat ihmisten asenteissa ja siinä, että vältetäänkö vanhat virheet.

Elämme veitsenterällä, mutta toivoa on. Jos avarakatseisuus saadaan kylvettyä tähän maailmaan, on ihan mikä tahansa mahdollista. Joidenkin mielestä tämä kaikki on varmasti täysin utopistista kuvitelmaa, mutta sitä he eivät voi kiistää, etteikö tämä kaikki olisi toteutettavissa. Mitään todellisia esteitä rauhanomaiselle ja avarakatseiselle maailmalle kun ei ole.

Joulusta

2009-11-04T22:26:00.005+02:00

Joulu on kerran vuodessa – niinhän sitä sanotaan. Jotenkin vain tuntuu, että joulu kestäisi vuodessa ainakin sen kaksi kuukautta. Välillä onkin hyvin vaikea ymmärtää tätä monen kuukauden ennakkohypeä. Varsinkin, kun on omin silmin nähtävissä, miten koko joulu on maallistunut lähes täysin. Myös joulun nykyaikainen materialistisuus ja kaupallisuus ovat asioita, joista hurskaimmankin kristityn pitäisi olla häpeissään. Välillä tuntuukin, ettei uskonnolla ole enää edes mitään merkitystä koko touhussa ja uskovaiset on pistetty sivurooliin. Tämä on valitettavaa, mutta pohjimmiltaan totta.

Kyseinen asia palasi jälleen kerran mieleeni, kun tänään, marraskuun ensimmäisinä päivinä, kävelin Tapiolan keskustassa. Huomasin siellä jouluvaloja, jouluaiheisia mainoksia ja peräti joulukuusen koristeltuna. Tässä vaiheessa herätyskellot soivat päässäni; eikö tämä mene jo liian pitkälle? Tarkoitan, että eikö se ole jo joulun raiskaamista, jos siitä tehdään jo näin aikaisin ”hypetettyä” ja kaupallista? En tiedä edes kuka tällaista haluaa ja jos joku haluaa, niin ihmettelen syvästi. Ymmärrän kyllä sen, että ankeiden aikojen keskelle tarvitaan valoa ja juhlan aiheita, mutta joku roti sentään pitäisi olla. Kyllä sitä valoa ja juhlaa voi muualtakin löytää kuin parin kuukauden päästä siintävistä kinkun syönti orgioista. Sitä paitsi, otetaanko muka tällaisella toiminalla huomioon eri kulttuureista tulevat ihmiset, jotka eivät halua juhlia joulua? Jumalat ja jeesukset varmasti pyörisivätkin haudoissaan nähdessään nykyisen toiminnan.

Välillä olen joutunutkin miettimään, että mikä joulu edes on. Onko se juhla Jeesuksen kunniaksi? Onko se juhla kristinuskolle? Onko se juhla perheille? Onko se kulttuurin juhla? Vai onko se edes ylipäätänsä juhla? Olisiko jopa peräti niin, että joillekin joulu on vain stressin, paineensietokyvyn ja talouden testaamisen aikaa? Olen pähkäillyt pitkiäkin aikoja, mutta en ole koskaan saanut tähän selvää vastausta.

Itselleni joulu on levon aikaa. Tai oikeastaan oli. Nykyään koko toiminta lähinnä vain aiheuttaa ahdistusta ja tuskastuneisuutta, juuri tämän jatkuvan hössötyksen takia. En vain tajua, miksi helvetissä kaikki pitää aina vetää överiksi. Kohtuus pitäisi olla aina kaikessa mukana. Välillä tekisikin mieli vain vajota maan alle koko joulun ajaksi. Ateistina muutenkin kaikki nämä uskonnolliset juhlat aiheuttavat yleensä lähinnä vain olkapäiden kohauttelua.

En kuitenkaan halua pilata muiden tunnelmia joulun suhteen. Olisin nimittäin voinut vaikka kirota, että joulu on pakanoiden juhla, Jeesus ei ollut Jumalan poika, kaikki uskonnot ovat huijausta, suomalaisista pieni osa viettää joulua osittain sen takia, että pääsee kiskomaan pään jäähän, joulu aiheuttaa tuhoa luonnolle ja eläimille ja niin edelleen. Jätän nämä kuitenkin sanomatta tällä kertaa. Yritän nyt kuitenkin sen verran sanoa, että ei se joulu miksikään muutu, vaikka sillä mässäiltäisiin joka paikassa ja koko ajan. Kannattaa nauttia joulusta ja siitä, että saa viettää aikaa läheisten ihmisten kanssa. Ja jos on aikaa, niin kannattaa vaikka syventyä miettimään jouluyönä, että mikä tässä maailmassa on tärkeää ja mikä ei. Sitä Jumalakin olisi varmasti toivonut.

4.11.2009
- Hyvää joulua ja juhannusta -

Pakollinen asevelvollisuus & kutsunnat – onko järkeä vai ei?

2009-09-11T21:42:00.011+03:00

Mitä mieltä olet armeijasta? Mitä mieltä olet siitä, että Suomi käyttää vuosittain noin 2,71 miljardia euroa budjetistaan puolustusvoimien hyväksi? Entä mitä mieltä olisit siitä, jos sinä itse joutuisit menemään rintamalle Suomen puolesta? Olisitko silloin valmis tappamaan toisen ihmisen ylemmän tahon määräyksestä? Ja ylipäätänsä, mitä mieltä olet sotimisesta? Haluatko tosissaan, että meidän verorahojamme käytetään tällaisten aatteiden tukemiseen?

Yllä olevia kysymyksiä kannattaisi perehtyä miettimään vakavissaan pitkäksi toviksi ennen kuin sanoo automaattisesti ”kyllä” armeijalle. Jotenkin minulla on vain sellainen kutina, ettei näitä kysymyksiä kukaan viitsi edes lukea tosissaan. Se on äärimäisen harmillinen asia, sillä monet nuoret eivät tunnu tajuavan sitä, että minkälaista väkivaltakoneistoa ja ihmisarvoa loukkaavaa instituutiota me pidämme yllä, kun emme halua paneutua asioihin sen tarkemmin.

Elän siinä oletuksessa, että nykyajan nuoret eivät enää näe sotimista banaalina ratkaisuna valtioiden välisten ongelmien ratkaisemiseen. Oletan muutenkin, että nykyajan globaalistuminen on luonut tullessaan ainakin länsimaisten maiden välille sellaiset siteet, että sotiminen ei olisi missään muodossa edes kannattavaa, saati sitten edes mahdollista. Euroopan maiden väliset lukuisat sopimukset, maiden välinen laaja yhteistyö, avautuneet markkinat ja Euroopan Unioni ovat sellaisia asioita, jotka käytännössä tekevät mahdottomaksi aseellisen sotimisen keskenään. Suomi on myös osana tätä systeemiä.

Kaiken tämän saavutetun rauhan keskellä on kuitenkin maita, jotka haluavat vielä väkisinkin pitää yllä kansallista, käytännössä katsoen koko maata koskevaa barbaarista armeijaa. Jopa rauhaa rakastavana kansana pidetty Suomi on yksi näistä hämmentävistä valtioista, jotka pakottavat omat kansalaisensa harjoittelemaan sotimista siviilipalveluksen ja jopa avovankilan uhalla. Valtio pakottaa jokaisen 18 vuotta täyttäneen terveen nuoren miehen minimissään puoleksi vuodeksi jonnekin päin Suomea harjoittelemaan kuinka aseella ammutaan ja kuinka kuvitellulta viholliselta vedetään henki pois. On jokseenkin uskomatonta, että tällaisia ilmentymiä voi olla tällaisessa ihmisoikeuksia ja maailman rauhaa ylistävässä kulttuurissa.

Onko tällaisessa toiminnassa sitten mitään järkeä? Ilmeisesti näyttää olevan, kun kukaan ei edes halua puuttua asiaan. Nämä pakotetut nuoret miehetkin menevät pääsääntöisesti armeijaan ilman minkäänlaista todellista motivaatiota. ”Ei siellä mitään tarvitse tehdä, päivärahaa tulee ja munkit maistuu”, ”helpointa se on vaan mennä sinne”, ”siellä saa hyvän kunnon” ja ”mun vanhemmat suuttuisivat jos en menisi armeijaan” – nämä ovat yleisimpiä selityksiä sille miksi armeijaan ylipäätänsä mennään. Enää vain pitäisi kysyä, että onko nämä edes oikeita selityksiä vai pelkästään laiskuutta ja paskanjauhantaa? On surullista, että nuoret miehet lähtevät armeijaan muutaman munkin ja ”hienojen” kokemusten perässä, sivuuttaen asepalveluksen todellisen ideologian. Armeija on asepalvelus ja se antaa valmiudet sotimiseen. Sitä tosiasiaa ei muutamat munkit eivätkä kuntopiirit muuta. Liittyessään armeijaan ihminen hyväksyy tällaisen järjestelmän, joka näkee aseellisen valmistautumisen ja ihmisten välisen sodan hyväksyttävinä asioina. Näillä eväilläkö sitä maailman rauhaa rakennetaan? Rakennetaanko sitä parempaa tulevaisuutta uhraamalle äärimmäisen tärkeitä voimavaroja konekivääreihin, pilotteihin, panssarivaunuihin ja sotilashaalareihin?

Suomen pakollista asepalvelusta perustellaan kuitenkin monin hatarin argumentein. Armeijassa kuulemma tehdään pojista miehiä, se takaa Suomelle turvan, se luo kuulemma Suomelle uskottavuutta ja on kuulemma jokaisen suomalaisen velvollisuus puolustaa isänmaatansa. Järkyttävin ”argumentti” millä Suomenkin nykyistä armeijaa perustellaan, on ”ei sotaan varustautuminen tarkoita sitä, että haluaisimme sotia me vaan varaudumme”. Juu, eipä tietenkään. Ja jälleen kerran historia toistaa itseään, tilaisuus tekee varkaan ja niin edelleen.

Toisaalta onko sillä sitten edes mitään väliä varustautuuko Suomi sotaan vai ei? Suomella kun ei olisi nykypäivänä mitään mahdollisuuksia muita valtioita vastaan. Ei ole ydinaseita, liian vähän ihmisiä eikä edes normaalipainoisia kansalaisia. Eihän niillä kuuhun mentäisi. Ja kyllähän sen jokainen historiaa vähänkin lukenut ihminen tietää, että ilman natseja ja järjetöntä tuuria koko Suomen valtiota ei olisi edes välttämättä olemassa.

Henkilökohtaisesti yksi vastenmielisimmistä asioista tässä asiassa on lisäksi se, että moni ihminen halveksii aseistakieltäytyjiä. ”Saatanan runkkari”, ”neiti”, ”sivari on kumipäille” ja ”löysä paska” ovat tulleet itsellenikin hyvin tutuiksi lauseiksi, kun päätin kieltäytyä aseista ja armeijasta. Jopa omat vanhempani päättivät haukkua minut maanrakoon. Ymmärrän kyllä jokaisen mielipiteen, mutta haukkumaan ei silti tarvitsisi ryhtyä. Minun mielestäni siinä on jo tarpeeksi kestämistä, että joutuu tekemään valtiolle vuodeksi ilmaiseksi töitä tai siinä, että joutuu lusimaan avovankilassa kuusi kuukautta ilman minkäänlaista syytä.

Naiivissa mielessä on muutenkin todella outoa ajatella, että minkä takia ihmiset varautuvat aina tuntemattomia ihmisiä vastaan automaattisesti väkivaltaisin keinoin. Eikö tästä eläimellisestä piirteestä pitäisi nimeomaan pyrkiä pikkuhiljaa eroon eikä vain jatkaa tätä hämmentävää väkivallan kierrettä?

Joka tapauksessa mielestäni olisi korkea aika puntaroida asevelvollisuus-kysymys uudestaan. Tarvitseeko Suomi todella 2,7 miljardin hintaista armeijaa? Onko oikein pakottaa kansalaisia asepalvelukseen? Tai jos armeija tuntuu kuitenkin niin tärkeältä asialta, niin voitaisiinko edes siirtyä minimalistisempaan palkka-armeijaan? Entä väkivallaton vastarinta, jonka tulokset ovat olleet usein uskomattoman huikeita? Voitaisiinko puolustusvoimiin meneviä tukia pienentää moninkertaisesti ja sijoittaa siitä saadut rahat esimerkiksi uusiutuviin energianmuotojen tukemiseen? Toivon hartaasti, että me kansalaiset ja varsinkin nyt kutsuntoihin kutsun saaneet nuoret miehet, punnitsisimme armeijakysymystä tosissaan. Ei sinne armeijaan ole pakko mennä jos ei halua tukea nykyistä ideologiaa. Kyllä niitä munkkeja saa muualtakin, kuntoa voi kohottaa lenkkipoluilla ja kuntosaleilla, kavereita voi hankkia uusien harrastusten avulla ja kyllä ne vanhemmatkin ymmärtävät aseistakieltäytymisen jossain vaiheessa.

Avataan silmät ja pohditaan asioita. Valtiota ei tarvitse kuunnella jokaisessa asiassa, sillä me olemme ihmisiä, emme koneita. Valta on meidän käsissämme jos vain haluamme niin. Jos haluamme tosissamme lakkauttaa tällaisen järjettömän larppauspelleilyn, niin kyllä me voimme sen tehdä. Se tarvitsee vain päätöksen.

Vuonna 2011 virallisen aseistakieltäytymisen yhteydessä tehty uusittu teksti:
http://possunpalsta.blogspot.com/2011/03/totaalikieltaytyjan-puheenvuoro.html

Huoraus-yhteiskunta

2009-05-12T00:24:00.013+03:00

Huora käsitetään ihmiseksi, joka tarjoaa seksuaalisia palveluita palkkiota vastaan. Yleensä huorat, toisin sanoen prostituoidut, koetaan hyvin syntisiksi ihmisiksi, joita ei liiemmin pidetä arvossa. Arkielämässä ”huora” sanaa käytetään myös yleisesti loukkaavana terminä. On kuitenkin hvyin koomista, että tällä samalla termillä voitaisiin myös kuvastaa hyvin monen ihmisen elämää tässä yhteiskunnassa ihan arkisella tasollakin. Ulkopuolinen olio voisi jopa kuvitella, että ”huora” sana koettaisiin yhtä arkisena terminä, kuin esimerkiksi sanat ”leipä”, ”kiitos” ja ”anteeksi”.

Miksi näin? Jotta tällaista ajatusta pystyisi tajuamaan paremmin, on mietittävä hetki meidän koko elämää tällaisessa yhteiskunnassa.

Synnymme tähän yhteiskuntaan isoina tyhjinä tauluina, jotka muodostavat persoonansa ympäristötekijöiden ja perimän yhteisvaikutuksesta. Lapsena elämä on jännittävää ja leikkisää, eivätkä mitkään huolet tunnu ylitsepääsemättömiltä. Elämää hallitsee leikkimielisyys, oppimisen jano, tutkiskelevuus ja useimmiten myös sosiaalisuus. Tähän lapsuuteen ja samalla koko elämänkaareen tulee kuitenkin rankka särö siinä vaiheessa, kun siirrytään koulujärjestelmään.

Koulutusjärjestelmä alkaa muokata jokaisesta ihmisestä tietyn mallin mukaista kansalaista, jotta sen oppilaat pystyisivät toimimaan tässä yhteiskunnassa ”virheettömästi”. Koululaitos pyrkii toteuttamaan tämän tavoitteensa joustamattomien sääntöjen, auktoriteettien sekä pakottamisen avulla. Tässä samalla koululaitos kuitenkin pyrkii korostamaan, että heidän tarkoituksensa on rohkaista oppilaita itsenäiseen ajatteluun sekä korostaa jokaisen oppilaan omaa persoonallisuutta. Fakta on kuitenkin se, että tilaa ei liiemmin aidon itsenäisen ajattelun harjoittamiselle anneta, kun kaavamainen opetus jyllää oppilaiden päähän kaikki ”tarvittavat” tiedot ilman todellisen liikkumavaran ja luovuuden mahdollisuutta. Eikä myöskään persoonallisuuksien korostuminen koulun metodien keinoin voi olla mahdollista, kun oppitunneillakaan ei edes keskustella aiheisiin liittyvistä asioista. Pientä illuusiomaista kuvitelmaa siitä, että omat mieltymykset ja päätökset ohjaavat opiskelua, saattaa antaa yläkoulun ja lukion niin sanotut omat valinnat oppiaineista. Todellisuudessa näillä ”omilla valinnoilla” ei ole kuitenkaan mitään yhteyttä aidon vapaan valinnan kanssa.

Kun pakollinen oppivelvollisuus on suoritettu, siirtyy ihminen usein lisäopiskeluiden jälkeen työelämään. Työelämä, joka on ideologialtaan juuriaan myöten mätä, tuhoaa ja vie ihmisen viimeisenkin vapauden ja luovuuden mennessään. Päättöminä sinkoilevat ihmiset kun myyvät suurimmalta osin itsensä työnantajille moniksi kymmeniksi vuosiksi pelkän palkkion vastineeksi, toisin sanoen rahan vastineeksi. Tämä on ihan ymmärrettävää, sillä ilman näitä palkkioita ei yksilö pysty elämään tällaisessa yhteiskunnassa. Ihmiset eivät kuitenkaan tunnu ymmärtävän sitä, että he tosiaan myyvät itsensä työpaikan takia. Eikö tätä nimenomaan pitäisi kutsua huoraamiseksi? Tai vaihtoehtoisesti itsensä vapaaehtoiseksi orjuuttamiseksi?

Usein ihmiset yrittävät puolustella tätä itsensä myymistä sillä, että he vain myyvät taitojansa palkkion vastineeksi. En vain ole koskaan kuullut sitä, että miten he puolustelevat järkevästi työntekijä-työnantaja –suhdetta, jossa työnantaja loppuen lopuksi päättää kaiken sen, mitä työntekijä tekee ja mitä ei. Pelkästään tällaisella lyhyellä oivalluksella voidaan todeta se, että eihän työntekijä koskaan pelkästään taitojansa anna, vaan luovuttaa koko vapautensa suurimmilta osin päivästä työnantajan käsiin, toisin sanoen alistuu ja orjuuttaa itsensä työnantajalle.

Jotkin ihmiset ovat ehdottaneet tähän ratkaisuksi sitä, että ihmiset siirtyisivät palkkausjärjestelmästä vaihtojärjestelmään, jossa ihmiset tekisivät vastapalveluksia saadakseen toisilta ihmisiltä palveluksia. Tässäkin järjestelmässä on kuitenkin se ongelma, että miten pystytään määrittelemään palveluksien arvo. Miten esimerkiksi pystytään vertailemaan ruohonleikkaamisen ja ruuanlaittamisen arvoja? Vaikka arvoa mitattaisiin koulutuksen, työajan ja työn paikan avulla on yksimielisen arvon löytäminen yksinkertaisesti mahdotonta. Kuten Alexander Berkman on tähän todennut, ”arvo on tuntematon suure”.

Työelämän ainoan poikkeuksen tekevät yksinyrittäjät ja niin kutsutut itsensä pomot, jotka pystyvät päättämään omista asioistaan ja suorittamaan työnsä omalla tavallaan. He eivät joudu alistumaan kenellekään. Tämä selittääkin osaksi sen, miksi niin monet haaveilevat oman firman perustamisesta. Näilläkin yrittäjillä on kuitenkin se ongelma, että he joutuvat taipumaan verotuksiin ja muihin säädöksiin, joihin he eivät välttämättä näe tarvetta. Esimerkiksi kuinka moni yrittäjä haluaa tosissaan maksaa sellaisia veroja, jotka käytetään sotateollisuuden hyväksi?

Lopulta, kun pääsee tästä työelämän karmivuudesta pois, pääsee eläkkeelle. Silloin saattaa joku jopa jossain määrin nauttia elämästänsä, jos ei oteta huomioon vanhusten masennuksia, erakoitumisia, rahaongelmia ynnä muita vastaavanlaisia ongelmia. Karu fakta on vain se, että eläkettä ei kauaa ehdi kulua, kun ruumistasi jo uurnataan ja tuhkia ripotellaan mereen. Ja jos joku näkee elämänsä tavoitteet pelkässä eläkkeessä, niin silloin on jossain jotain pahasti vialla.

Mikä näitä kaikkia elämänvaiheita kuitenkin yhdistää? Mikä on se asia, mikä on kaikessa läsnä? Käytän siitä sanaa ”huoraus”. Jokaisessa elämänvaiheessa ihminen tekee itsestään huoran jollekin toiselle ihmiselle tai yhtiölle. Ensin hän tekee itsestään huoran koululle, tämän jälkeen työlle ja lopulta hän heittäytyy valtion käsiin. Jotkut ihmiset saattavat tässä ohella tehdä itsestään myös huoran jollekin uskonnolle, laille tai jopa poika -tai tyttöystävälleen, mutta eipä siitä tunnu kukaan todellista mielihyvää saavan. Enkä jaksa uskoa, että kukaan haluaa tehdä itsestään tahallaan huoraa, kun kerta pelkkä ”huora” sana aiheuttaa niin suurta pahetta keskuudessamme.

Miten sitten purkaa tämä nykyinen oravanpyörä? Sanoisin, että yksinkertaisesti. Luovutaan vain nykyisestä ideologiasta, jossa koulu ja työ nähdään pakollisina ja välttämättöminä asioina. Luovutaan ylipäätänsä koko valtion olemassaolo ideologiasta. Avataan yksinkertaisesti silmät ja aletaan ruotia inhimillisyyttä meidän elämäämme. Tehdään elämästämme yhtä isoa leikkiä, jossa omat sisäiset mielihyvät, luovuus, itsekuri, luottamus, elämän arvostus ja avarakatseisuus ohjaavat meidän toimintaa. Perustetaan pieniä kyläyhteisöjä, joissa hoidetaan muun muassa opiskelu ja työ tavalla, joilloin edellä mainitut aatteet ovat arvossa. Ruvetaan elämään! Otetaan elämme meidän omiin käsiimme eikä luovuteta sitä minkään keinotekoisen instituution käsiin. Kuten todettua, meillä on tiettävästi vain yksi elämä, joten ei tuhlata sitä. On silkkaa haaskausta antaa elämme muiden käsiin ja muiden ohjailtavaksi.

Nautitaan tästä elämästä. Tehdään tästä maailmasta elämisen arvoinen paikka. Enempää en toivo enkä pyydä.

* Yllä oleva essee on tehty lukion äidinkielen kurssitehtävänä. Essee ei kuitenkaan kelvannut kurssin opettajalle, sillä se on kuulemma "liian radikaali ja täynnä asiattomia sanavalintoja".

Pohdiskelua ihmisyyden nykytilasta

2008-11-29T20:16:00.012+02:00

Homo sapiensit eli nykyajan ihmiset ovat tällä hetkellä yliarvostettuja, egoistisia, laiskoja, määrätiedottomia ja todellisia elämän monipuolisuuden raiskaajia. Ei tarvitse kuin avata silmät niin huomaa, miten hirveäksi maailma on muuttunut sen alkuperäismuodostaan. Varsinkin täällä länsimaissa, missä ylenpalttinen tuhlailu, velttoilu, ahneus ja itsekeskeisyys ovat arkipäivää, ovat asiat todella hirveällä mallilla. Voi jopa todeta rehellisesti, että asiat ovat niin hirveällä mallilla, että ihmiset ja muut kanssamatkustajat saavat maksaa siitä todella kovaa hintaa nyt ja tulevaisuudessa.

Vaikka viittasinkin heti tuossa alussa siihen, että ihmiset ovat todella yliarvostettuja olentoja, niin sitä en kuitenkaan kiistä, etteivätkö ihmiset olisi jollain tapaa myös arvostettaviakin olentoja. Osaammehan me kävellä, kirjoittaa, puhua, ajatella asioita ja olemme luoneet monia uskomattoman hienoja kulttuureja. Ei ole siis syytä aliarvioida ihmisyyttä, eikä ainakaan ole missään nimessä syytä yleistää ihmisyyden heikkoutta, sillä mahtuuhan meidänkin sekaan ja historiaan todella järkeviä yksilöitä. Toisaalta taas, ei ole mitään syytä nostaa ihmisiä yhtään yli muun elinympäristön/eliölajin. Luonto koko monipuolisuudessaan on niin uskomaton asia, että sitä ei voi edes sanoin kuvata ja ihmisen pitäisi olla vain yksi pieni osa tätä koko huikeaa kokonaisuutta. Karu fakta luonnon, meidän maailman ja monipuolisuuden kannalta on kuitenkin se, että tämä ihmisyyden ylikorostaminen on käynyt toteen. Tämä uskomaton ylikorostaminen on iskenyt tähän maailmaan kuin korppikotka kyntensä leijonan mätäneväiseen ruumiiseen. Korppikotkaesimerkkiä vielä karumpi fakta on kuitenkin se, että tätä ihmisyyden ylikorostamista ei pystytä pysäyttämään enää inhimillisin keinoin. Tämä ”ylikorostamisen juna” on sen verran kovassa vauhdissa, että se tulee jyräämään todella paljon tavaraa edestään ja se - jos mikä - on todella sairas ja hirveä asia. Tähän junaan kun lisätään vielä käsitys ihmisten liikakasvusta, niin aikapommi on pamautusta vaille valmis. Tämän junan nopeaan pysäyttämiseen tarvittaisiinkin jokin todella suuri luonnonkatastrofi tai todella ”sairaita” tekoja. Näiden ehtojen toteutuminen on kuitenkin hyvin epätodennäköistä eikä niiden varaan pystytä laskemaan lyhyellä aikavälillä yhtään mitään. Tuntuukin siltä, että meidän peli on jo pelattu ja odotamme vain sitä loppuvihellystä ilman sen suurempia huolia. Ehkä se onkin ainoa keino, joka pitää hyväksyä.

Itse olen luonnon monipuolisuuden arvostaja ja yritän olla luonnonsuojelija. Tämän takia en pysty sulattamaan sitä ajatusta, että ihminen tuhoaa ja raiskaa muuta luontoa. En pysty myöskään sulattamaan mm. tietoa siitä, että yli 30 % muista eliölajeista on kuollut sukupuuttoon pelkästään sen takia, että me, ihmiset, olemme pupeltaneet tällä pallolla. Oikeastaan jos ollaan rehellisiä, niin en edes pysty käsittämään sitä miten ihmiset voivat edes aiheuttaa tällaista tuhoa. Olen pettynyt ihmisyyteen.

Ihmisten aiheuttamat muutokset masentavat minua välillä jo ihan arkisellakin tasolla. Esimerkiksi olen todella pettynyt siihen, että luonnon monipuolisuutta ei pääse havaitsemaan melkein mitenkään täällä betonien ja asfalttien peittämässä kaupungissa (todellakin, koko helvetin asfaltin saisi tunkea hiuksista vittuun saman tien). Saan myös todella paljon mielipahaa siitä jos näen jonkun turhan menopelin, kuten auton, kulkevan katuja pitkin tai kuulen jotain ihannointia ylenpalttisesta tuhlaamisesta. Koko vitutuksen jäävuoren huippu (ts. ilmastokatastrofin huippu, jota rahalta haisevan demokratian hallitsijat eivät edes tunnusta todeksi) on se, että ihminen on vielä kaiken lisäksi saanut aikaan koko maailman laajuisen ilmaston lämpenemisen. Uskomatonta.

Syy miksi tällainen maailma on päässyt syntymään, lienee monen tekijän summa. Näitä tekijöitä mielestäni ovat kärjistettynä seuraavat asiat: kapitalismi, kapitalismin ohjailema näennäisdemokratia, teknologian sairaanoloinen ihannointi ja sattuma. Varsinkin nykyisessä tilanteessa "demokratia" on luonnon ja koko maapallon kannalta kohtalokas ideologia. Se nimittäin jakaa vastuun kulutusta ja elintasoa palvoville massoille, jotka eivät tosiasiassa tiedä ongelmistamme mistään mitään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö demokratia olisi käyttökelpoinen ideologia. Päinvastoin, mielestäni varsinkin suora demokratia anarkismin siivellä on hieno aate ja käytännössä katsoen ainoa järkevä tapa täällä elämiselle. Se on sitten taas eri asia, että voiko tällainen ideologia soveltua tällaiseen maailmankuvaan, missä kapitalismi jyllää eteenpäin. Nimittäin kun asenteet ovat näin pahasti vääristyneet, johtaa "demokratia" totaaliseen rappioon.

Ja lopuksi. Voitteko kertoa minulle mitä hienoa on siinä, että meidän elintasomme on noussut? Mitä hienoa on siinä, että saamme pyyhkiä perseemme paperilla? Mitä hienoa on joululampuissa? Niin ja jos edellä mainituista asioista löytyy jotain hienoa, niin aiheuttavatko ne oikeasti onnellisuutta (mihin tällä kaikella ylellisyydellä ilmeisesti pyritään)? Miten selitätte sen, että esimerkiksi karussa Nepalissa ihmiset ovat tutkitusti paljon onnellisempia, vaikka heillä ei ole ollenkaan turhaa ylellisyyttä toisin kuin täällä Suomessa? Tai voitteko luoda tälle länsimaiselle elämiselle jonkin hyvän pohjan, jotta sitä voisi arvostaa? Ja miksi ihmiset edes ylipäätänsä haluavat raiskata tietoisesti luonnon, kun luonto on kuitenkin meillekin kaiken edellytys? Ei helvetti, uskomatonta.

Haluan vielä lopuksi muistuttaa siitä, että tällä menolla tulevaisuudessa meitä odottavat todella tiukat ajat. Tulee ongelmia ympäristökatastrofien, elintilan, energian, ruuan ja veden kanssa. Olen melkein varma siitä, että historia toistaa jälleen itseään ja syttyy maailmanlaajuinen sota edellä mainittujen syiden takia. En ole varma, johtaako tämä sota sitten lopulliseen tuhoon (=järjettömään ydinsotaan) vai vain uuteen maailmanjärjestykseen. Siitä olen kuitenkin varma, että ilman todellisia muutoksia ihminen korjataan hyvinkin nopeasti pois tämän biosfäärin arsenaalista.

Eikö siis olisi jo aika aloittaa asenteiden ja ideologioiden luominen täysin puhtaalta paperilta uudestaan? Vai haluaako joku tosissaan, että kaikki tämä nykyisen maailman hienous pyyhkäistään pois vain meidän nykyisten typerien ideologioidemme takia? Siihen en oikein jaksa uskoa.

Sumussa elämistä

2008-11-28T15:48:00.008+02:00

Me länsimaisten maiden ihmiset elämme tällä hetkellä umpikujaan johtavassa illuusiossa. Vietämme päiviämme yhteiskunnassa, jossa kaikki elämän perusrakenteet on rakennettu kestämättömälle pohjalle ja joiden romahtaminen on vain ajankysymys. Olemme siirtyneet tällä tavalla eräällä tapaa normaalin elämän ulkopuolelle. Olemme nimittäin siirtyneet karulle tielle, jonka päässä ammottaa todellinen turmio. Emme näe kuitenkaan tätä kulkemamme tien päätä, sillä elämme sumussa. Sumussa, jonka hälveneminen aiheuttaisi ihmisten historian suurimman sekasorron.

Länsimaisen yhteiskunnan syntyminen ja muodostuminen on ollut yksi ihmishistorian suurimmista, ellei peräti suurin hirveys. Yhteiskunta, jonka perusidea lepää jatkuvassa elintason - ja talouskasvun nousussa, materialismin vaalimisessa, rahataloudessa, luonnon raiskaamisessa sekä näiden teemojen johdattelemassa näennäisdemokratiassa, on uskomaton illuusio, joka ei tule toimimaan pitkällä aikavälillä mitenkään. Esimerkiksi ei voida olettaa mitenkään, että luonnonvarat riittävät nykyisen elintason ylläpitämiseen nykyisellä teknologialla ja nykyisillä ihmismäärillä muutamaa kymmentä vuotta enempää, saati sitten sitä, että elintaso vielä tästä nousisi. Onkin jokseenkin uskomatonta, että tällaisia itsestään selvyyksiä ei melkein kukaan länsimaissa elävä tajua.

Toisaalta se, että ihmiset eivät suurilta osin tajua tätä länsimaista ongelmaa on ihan ymmärrettävää. Vääristyneet ideat elämisen muodosta ovat niin pinttyneitä meidän kulttuuriimme, että niiden sivuuttaminen on lähestulkoon mahdotonta. Vääristyneet tavat siirtyvät sukupolvelta toiselle ja vahvistuvat vain entisestään. Meidät opetetaan lapsesta pitäen vaalimaan näitä vääristyneitä malleja ja meille annetaan olettaa, että näin asioiden pitäisikin olla (esimerkiksi koulussa ei pyritä edes kyseenalaistamaan nykyistä näennäisdemokratiaa). Tästä seuraa muun muassa se, että koemme usein saavamme onnellisuutemme materialistisista asioista - joka on todella sairasta - ja emme pysty kuvittelemaan kunnolla elämää esimerkiksi ilman sähköä ja moottoriajoneuvoja. Tällaisen syöttämisen ja opettamisen jälkeen onkin todella hankala riuhtoa itseään ulos tällaisesta maailmankuvasta, varsinkin kun tällaisessa maailmankuvassa elämisessä tuntuu kaikki olevan hyvin. Tämä taas johtaa siihen, että länsimaisten tapojen kumoaminen on käytännössä katsoen mahdotonta inhimillisin keinoin. Olemme siis käytännössä katsoen ideamme vankeja.

Länsimaisen illuusion huipennus on käsitys onnellisuudesta, johon koko yhteiskunta päätavoitteenansa pyrkii. Suurin osa ihmisistä ajattelee nimittäin, että olemme onnellisia siksi, kun kaikki on meillä niin hyvin ja meillä on kaikkea. Fakta on kuitenkin se, että vaikka asiat ovat helposti toteutettavissa ja helposti saatavilla, niin onnellisuus ei siitä kasva oleellisesti (tämä on todistettu tutkimustuloksilla). Onnellisuuden perusta lepää sosiaalisuudessa, luonnossa, terveydessä ja luottamuksessa. Näihin asioihin ei materialismi ja elintason nousu liity millään tavalla (okei, ehkä elintason nousu auttaa terveyttä, mutta rajansa kullakin). Elintason nousu voi meistä tuntua tavattomalta onnelta, mutta tosiasiassa se vain johtaa meidät totaaliseen umpikujaan, josta on onni kaukana.

Nykyinen länsimainen kulttuuri tulee kuitenkin romahtamaan pikkuhiljaa. Siitä on jo nyt selviä merkkejä ilmassa, kun esimerkiksi ilmastokriisi (jotkin kutsuvat myös laimeammin sanalla ilmastonmuutos) ja talousongelmat painavat päälle. Kaikista hassuinta tässä on se, että jotkin ihmiset tosissaan yrittävät vielä kiistää ilmastokriisin ja painottavat, että demokratia (=näennäisdemokratia) ja sen luomat ”mahdollisuudet” ovat ainutlaatuisia ja ainoa mahdollisuus täällä elämiselle. En kuitenkaan väitä, etteikö demokratia voisi koskaan toimia ja etteikö se voisi olla ratkaisu. Tällä hetkellä maailmamme tila on kuitenkin sen verran pahassa jamassa, etteivät suuret, paatuneet massat pysty tekemään tarpeaksi suuria ratkaisuja nykyisen tilanteen pelastamiseksi.

Itselleni kaikista suurinta mielipahaa koko tilanteessa aiheuttaa kuitenkin se, että tämä meidän sairas elämäntapa on aiheuttanut ja aiheuttaa niin paljon tuhoa koko muulle planeetalle, että sitä on edes vaikea hahmottaa. Kaikki ne muut lajit, kaikki se kasvillisuus.. sanattomaksi vetää.

Jos jotain nyt tähän loppuun saisin pyytää, niin oikeasti, skarpatkaa nyt edes vähän alusta. Eikö tämä nykyinen tilanne todellakaan hävetä? Miettikää edes hetki mitä kaikkea tuhoa me aiheutamme jos emme nyt heti muuta käsitystämme elämästä. Miettikää sitä maailmanloppua ja katsokaa sitä kuolemaa silmiin. Kiitos.