Antakaas kun kerron tarinani työelämästä.
Kaikki alkoi muutamia vuosia sitten, kun kävin koulua Haukilahden yläasteella. Tulossa oli lämmin kesä, ensimmäinen yläastevuosi oli takana ja elämä vasta alkamassa. Yksi asia oli kuitenkin menossa retuperällä, nimittäin raha-asiat. Nuori miehenalku joutui ensimmäistä kertaa taistelemaan tosissaan talousasioittensa kanssa; milloin oli käteisen tarvetta ruokaan, milloin vaatteisiin ja milloin muihin vapaa-ajan menoihin. Vanhempien kirstusta rahaa ei liikoja irronnut, joten töitä oli lähdettävä etsimään. Tästä päivästä lähtien tämän nuoren miehen elämä onkin ollut enemmän tai vähemmän hiostavaa via dolorosaa.
Kun 15-kesäinen pojankloppi lähtee etsimään töitä, on tehtävä lähestulkoon mahdoton. Varsinkaan jos suhteita ei ole mihinkään. Ikä ei riitä edes alkeellisimpiin markettitöihin, myyntitöitä ei ole mahdollista saada, hienoihin firmoihin ei oteta räveltäjiä sisään eivätkä huoltoyhtiöt ynnä muut työllistäjät pidä ala-ikäisiä juuri minään. Ainoan poikkeuksen tähän etikettiin tekevät mainostenjako/ilmaislehti-yritykset, jotka palkkaavat lähes kaikki halukkaat töihin. Tähän saumaan iskin myös minä juuri 15-kesäisenä.
Sain tuolloin töikseni jakaa Länsiväylä-lehteä asuinalueelleni, joka on laajuudeltaan suhteellisen mittava. Tämän lisäksi minun piti jokaisen jakokerran yhteydessä tukkia lehtien väliin lukuisia mainospapereita, joka oli sekin kuluttavaa hommaa. Kokonaisuudessaan päivän töihin meni keskimäärin kahdeksan tuntia, joka tuntui tuossa iässä loputtoman pitkältä ja raskaalta. Tätä raskautta ei kuitenkaan muistettu palkassa, joka oli naurettavan pieni. Yhdestä päivästä tienasi tasan 25 euroa. Aivan, kahdeksan tuntisesta päivästä tienasi vaivaiset kaksikymmentäviisi raiskanmakuista euroa! Yhden kesän jaksoin tuota pari kertaa viikossa tehdä, mutta enempää en edes kuvitellut tekeväni. Näin jälkikäteen voinkin sanoa, että mainosten ja ilmaislehtien jakaminen on melkoista orjantyötä.
Tuosta kesästä ei paljon hilloa käteen jäänyt. Jo tulevana syksynä, tai oikeastaan loppukesästä, kaikki Länsiväylältä tienatut rahat oli pistetty markkinatalouden rattaisiin pyörimään takaisin. Työtodistusta en muistanut pyytää, joten konkreettista todistusta tuosta lehtityöstä ei koskaan jäänyt käteen. Pelkät usvaiset muistot kolkoista rapuista ja paperin mustaamista käsistä jäivät traumojen tavoin aivokapasiteetin täytteeksi.
Länsiväyläpestin aiheuttamista traumoista, kusetetuksi tulleesta olosta ja yleisestä työnsaannin vaikeudesta johtuen vietinkin seuraavat kaksi kesää työttömänä kattoon räkien. Rahaa ei juurikaan ollut ja koko vuoden budjetti perustui synttärirahoista kerätyistä säästöistä. Vanhemmat antoivat rahaa aina tarvittaessa, mutta ylimääräisiin höntyilyihin ei ollut edelleenkään varaa. Välillä ahdisti ja vitutti, mutta tajusinpa sen ettei raha kasva puussa. Nuorelle ihmiselle rahattomuus on kuitenkin aina raskasta, varsinkin Haukilahdessa.
Lukioikään tullessa sain kuitenkin taas vaihteeksi töitä. Tällä kertaa ikää oli jo sen verran mittarissa (17 vuotta), että lähimarkettini S-Market huoli minut pariksi viikoksi töihin. No, traumojahan siitäkin jäi. Painelin tuon kaksi viikkoa täyspitkiä päiviä neljän euron tuntipalkalla, jonka päälle ruuatkin oli ansaittava omalla hiellään. Selkä ärsyyntyi tavaroiden jatkuvasta nostelusta jo ensimmäisen viikon jälkeen, joten toinen viikko vedettiin hammasta purren. Pomo oli pilkunnussija ja halusi kaiken tehtävän juuri eikä melkein. Hermothan siinä meni. Manasin tuon pari viikkoisen jälkeen etten enää ikinä mene markettiin töihin. Sen päätöksen olen myös pitänyt.
Täysikään tullessani sain jo sitten ihan kunnon töitä. Kyseessä oli viime kesä, jolloin olin juuri valmistunut ylioppilaaksi. Pääsin kesätöihin Tapiolan Lämmölle, jossa minut ohjattiin viheralueiden hoitajaksi. Työkuvaani kuului nurmikoiden leikkuu, roskien keruu ja muut erinäiset nakit. Mitä tästä kesästä sitten jäi käteen? Kerran kävin kesän aikana burnoutin rajoilla, aikaisista heräämisistä johtuen univaikeudet olivat koko ajan läsnä ja välillä hermot paloivat täysin yksitoikkoiseen hommaan. Mitään herkkua se ei todellakaan ollut, mutta selvisin kesästä hengissä.
Kesän jälkeen olinkin sitten tullut tilanteeseen, jossa minun oli muodostettava uusia tavoitteita. Olin täysin vapaa kaikesta, kun lukio oli ohi eikä sitovaa työsopimustakaan ollut mihinkään. Tuolloin päätinkin tehdä elämäni tähänastisesti suurimman päätöksen: lähden syksyllä 2012 pitkälle reissulle Aasiaan. Ilmainen tämä reissu ei tietenkään ole, vaan se vaatii taakseen ison kasan massia. Joten kauaa en ehtinyt syksystä nauttia, kun oli taas etsittävä töitä. Lopulta päädyin Soneralle myyntihommiin.
Lehtien putoillessa puista vietin päiviäni pääkaupunkiseudun K-Citymarketeissa. Markettien sisällä olleilla ”standeilla” yritin tehdä kauppaa tyhjästä. Tehtäväkuvaani kuului myydä Soneran matkapuhelinliittymiä ihmisille ja kaupitella näiden mukana myytäviä kytkypuhelimia. Mitä enemmän myy sen parempi – näin kuului organisaation mottolause. Työt aloittaessani faija kuitenkin arvuutteli, ettei minun luonteeni soveltuisi tuollaiseen työhön. Ja oikeassahan se oli, eihän siitä myymisestä mitään tullut. En yksinkertaisesti pystynyt sisäistämään pakkomyynnin ideologiaa ja kytkypuhelimista syntyvää järjetöntä kulutushysteriaa. Asiakaspalvelusta sain lähes joka kerta todella paljon kiitosta, mutta tässä työssä se ei ollut se juttu. Puolentoista kuukauden jälkeen sovimmekin pomon kanssa, että minun Sonera-urani laitettaisiin pulkkaan. Lyhyestä virsi kaunis, tulipahan sekin rumba nähtyä omin silmin.
Jälleen kerran olin lähtöpisteessä. Ei ollut töitä eikä rahaa. Reissukassa ei lihonnut. Ensilumet olivat ovella. Juna oli pysähdyksissä. En kuitenkaan jäänyt tuleen makaamaan vaan lähdin työsuhteen päätyttyä välittömästi työvoimatoimistoon. Aasianrahat oli yksinkertaisesti pakko kaivaa jostain. Haihatteluni helposta, saati normaalista elämästä olivat kuitenkin jälleen kerran naurettavan naiiveja. Mitään työpaikkoja työkkärillä ei ollut tarjottavana eikä oikeastaan mitään muutakaan. Heidän pyynnöstään kuitenkin toimitin heille työtodistukseni edellisistä töistä. Silmänlumetta se kuitenkin vain oli. Kaiken tuon sekoilemisen jälkeen heillä oli lopulta tarjottavana vain ja ainoastaan väsyneitä kursseja tyyliin ”kuinka täytetään CV”. Ja kun oma sietokykyni oli jälleen kerran ylitetty ja limitit paukkuneet, näytin punaista valoa koko toiminnalle ja ilmoitin itseni irti työvoimatoimiston rekisteristä. Näin ollen tämäkin kortti oli nähty. Jälleen kerran olin kirjaimellisesti oman onneni nojassa.
Tästä lähtikin käyntiin sitten aikamoinen kujanjuoksu. Hain aktiivisesti töitä päivittäin. Lähetin sähköposteja, soittelin ja postittelin omin käsin tehtyjä hakemuksia. Kävin jopa epätoivoisena kiertämässä kaikki lähimarketit Haukilahti-Westend-Tapiola –akselilta. Mistään ei kuitenkaan tullut edes työhaastatteluun kutsua, ei yhdestä ainoastakaan. Kaikki se hirveä työmäärä minkä työnsaannin eteen olin uhrannut, oli hukkaan heitettyä aikaa. Sama kuin olisi joka tunti ja joka sekunti hieronut rujolla nyrkillä löysää kullia parin kuukauden ajan. Siltä se tuntui.
Lopulta nöyrryin ja päätin, että otan sen mitä on otettavissa. Hyvästelin haaveet lastentarhoista ja muista inhimillisistä töistä, rahat oli kerättävä muualta. Soitinkin Tapiolan Lämmölle eräälle työntekijälle, joka auttoi minua edellisenä kesänä monessa asiassa. Hän kertoi, että töitä olisi varmasti saatavilla jos vain soittaisin johtajalle. Suhteet olivat siis vielä kunnossa. Soitin, ja hetkeä myöhemmin menin kirjoittamaan määrä-aikaisen ja osa-aikaisen työsopimuksen lopputalvelle. En tuulettanut onnesta, sillä tiesin että edessä olisi järjetön määrä unettomia öitä, samoilla silmillä vetämistä ja tonneittain lumimassoja lapioitavaksi. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, oli otettava se vähäinenkin mitä sai.
Tosiaan, tällä hetkellä olen siis Tapiolan Lämmöllä. Tehtäviini kuuluu lumityöt, jotka tehdään käsin. Työvuoroni sijoittuvat niin yölle kuin päivällekin, riippuen lumentulosta. Työ on todella rankkaa ja imee satavarmasti kaiken energian kehosta. Sosiaalinen elämä kärsii todella paljon. Palkkaa en lähde ruotimaan, mutta sen verran voin sanoa että yöllä se on hyvä, mutta päivällä kyseenalainen. Sairaslomiin tässä ei ole varaa, sillä niitä ei työsopimuksen mukaan korvata. Ikävää sinänsä, sillä viimeiset kaksi viikkoa olen ollut työkyvytön murtuneen ja tikkejäkin vaatineen pikkurillin takia. Töihin kuitenkin pitäisi ensi viikolla palata, oli sitten kipuja tai ei. Tässä tilanteessa siis ollaan.
Loppupeleissä lumityöt ovat kuitenkin ihan siedettäviä hommia, varsinkin kun saa työskennellä mukavien ihmisten parissa. Voisi melkein sanoa, että olen tällä hetkellä ihan tyytyväinen omaan tilanteeseeni. En jaksa valittaa, mieluummin tämä kuin työttömyys. Ja sitä paitsi unelmat kultaisista Indonesian hiekkarannoista antavat energiaa yllättävän paljon.
Mutta mitä tästä tarinasta voisi ottaa opiksi? Miksi olen joutunut käymään tämän helvettiä muistuttavan kaaoksen läpi? Onko siedettävän työpaikan löytäminen ilman ammatillista koulutusta näin uskomattoman vaikeaa? Onko tilanne todellakin näin raaka ja karu? Mitä pitäisi tehdä?
En osaa sanoa yhtään yksittäistä vastausta ongelmille. Se on kuitenkin selvää, että ongelmia on olemassa. Eihän tällainen tilanne nimittäin ole missään mielessä enää terveellä järjellä ymmärrettävissä. Ei ole todellakaan normaalia, että ihminen joutuu lähes kiven alta hakemaan ratkaisuja työelämän vaatimuksille. Ei ole normaalia, että painetta tulee edestä ja takaa, idästä ja lännestä.
Jos jostain kuitenkin pitäisi lähteä liikkeelle, niin se on ehdottomasti tehokkuus ja kilpailun uudestaan puntarointi. Ketä tämä nykyisenlainen äärimmilleen viritetty järjestelmä palvelee? Haluaako tällaista kukaan? Eikö voitaisi jo pikkuhiljaa alkaa hiljentämään tätä vauhtia? Fakta on nimittäin se, etteivät ihmiset, eikä varsinkaan luonto kestä nykyisenlaista vauhtia. Seinä tulee joka tapauksessa ennen pitkään vastaan ellei höyryä vähennetä.
Käytännössä tämä tehokkuuden ja kilpailun laskeminen työelämässä ja koko järjestelmässä merkitsisi asioista tinkimistä. Ei välttämättä olisi enää niin isot valikoimat kaupoissa eikä välttämättä kaikkea olisi koko ajan saatavilla. Mutta toisaalta, siinä olisi paljon hyviäkin puolia. Ihmisille jäisi enemmän aikaa tosilleen. Syntyisi varmasti aivan uudenlaista sosiaalisuutta jopa tänne perämetsien Suomeen. Ihmisillä olisi aikaa huolehtia terveydestään, nauttia luonnosta, perehtyä uusiin asioihin ja yksinkertaisesti nauttia hetkestä. Kaikki ei enää pyörisi pelkän rahan, työn, kiireen ja materian ympärillä.
Kaikkea ei voida kuitenkaan kerralla muuttaa. Omaan asenteeseen voi kuitenkin jokainen yrittää vaikuttaa, oli se sitten kuinka vaikeaa tahansa. Voi esimerkiksi yrittää luoda omasta työpaikastaan mukavamman, omia ideoita vastaavan ja viihtyisämmän paikan. Voi yrittää rauhoittaa omaa tahtiaan ja kyseenalaistaa omia arvojaan. Sama pätee niin työläisiin kuin johtajiinkin. Kun vain jokainen muistaisi sen, että jokainen ihminen on omanlaisensa yksilö. Jokaisella on omat motiivit ja tarpeensa, kukaan ei sovellu valmiiksi luotuun muottiin. Sen takia on äärimmäisen tärkeää muistaa, ettei liian tiukkoja linjoja vedetä mihinkään. Vapautta ja valinnanvaraa tarvitaan aina.
Joka tapauksessa pitää itsekin muistaa hengittää välillä. Eiköhän se aurinko jossain vaiheessa paista tähänkin elämään. Sitä odotellessa.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti