Arto Laatikainen on espoolainen kiekkolegenda. Hän on Espoo Bluesin suurin symboli ja seuraikoni. Hän edustaa kaikkea sitä mitä espoolainen urheilu on parhaimmillaan; taitavaa, nöyrää, ammattitaitoista, sitoutuvaa, tiukassa paikassa venyvää ja aitoa urheilua. Arto Laatikainen on pelaaja, jota jokainen Bluesin kannattaja rakastaa ja arvostaa jokaista soluaan myöten. Nyt tämä idylli on kuitenkin murenemassa pirstaleiksi. Kaikkeen kauniiseen on tullut, ja on todennäköisesti tulossa, sydäntä raastavia säröjä.
6.8.2010 Arto Laatikainen antoi Ilta-Sanomille haastattelun, jossa hän totesi pitävän hyvinkin mahdollisena Jokereihin siirtymistä: ”Uskoisin, että sopimusasiat ratkeavat ensi viikon aikana. Jokerien suhteen on molemminpuolista kiinnostusta, mutta minulla on vaihtoehto myös Ruotsista.” Mielestäni tämä on härskiä. Miten on mahdollista, että kymmenen vuotta Espoossa pelannut koko espoolaisen kiekkolaivan keulakuva sanoo jotain tämän kaltaista? Miten seuralegenda voi olla edes siirtymässä pahimpien vihollisten leiriin?
Minulle tällaiset haastattelut ovat pökerryttäviä. En vain halua uskoa sitä, että nykyajan urheilu on näin kaupallista ja rahan saastuttamaa tunteetonta suorittamista. Pelkkiä kysymyksiäkin tulee niin paljon mieleen, ettei niitä pysty edes terveellä järjellä ymmärtämään. Eikö Lada halua tulla kotiin? Eikö kannattajien ja koko organisaation rakkaus paina vaakakupissa ollenkaan? Ajaako muutama tuhat euroa koko yhteisen historian edelle? Vai onko Blues sittenkin syyllinen? Eikö seuraikonia haluta tuoda tosissaan kotiin? Vai onko Bluesin tilanne taloudellisesti niin heikko, ettei edes omalle seuraikonille pystytä maksamaan hänen arvoistansa palkkaa? Ja sitä paitsi, voiko Laatikaisen palkkaa edes määrittää mitenkään? Voiko mitään mitata rahassa? Ylipäätänsä, missä menee minkäkin raja?
Yksi asia on ainakin selvää: tällaisia haastatteluja ja kysymyksiä ei pitäisi koskaan tulla edes mieleen. Oli kyseessä sitten huonoa tuuria, petkutusta tai agenttien välistä kikkailua, niin tällaista ei vain saa tapahtua. Ei vaikka henki olisi lähdössä ja kuolema korjaamassa sinkkiarkkuun.
Blues kertoi taannoin, että se on tarjonnut Laatikaiselle kilpailukykyistä sopimusta. Jos pelaaja olisi oikea seuraikoni, hän tulisi mielellään kotiin parin reissuvuoden jälkeen, vaikka sitten vähän pienemmällä palkalla. Nyt asia kuitenkaan ei ole ilmeisesti näin. Herääkin kysymys, että onko Lada hylkäämässä Bluesin? Taustalla kun ei pitäisi olla palaneita siltoja tai muita luurankoja kaapeissa, vaan organisaation ja pelaajan välien kuvitellaan olevan lämpimät. Kannattajana tällainen sotku onkin todella vaikea ymmärtää.
Monta viikkoa ja päivää pohdiskeltuani tulinkin siihen päätelmään, että nyt on minun sietokykyni ylitetty. Nyt on tullut raja vastaan. Minä en koe nautintoa enkä intohimoa asioista, jotka ovat vain ja ainoastaan tilastoihin tuijottavaa bisnestä. En ole enää valmis uhraamaan omaa aikaani seuralle, liigalle tai lajille, jossa ei ole asioita mistä voisi pitää kiinni. En minä voi rakastaa tuntematonta. Aivan kuin perheessä, ei sielläkään vaihdeta sisaruksia, koiria tai vanhempia joka vuosi. Yhtenäisyys, jatkuvuus, kunnioitus, identiteetti ja luottamus ovat niitä asioita, mitä minä seuraurheilussa arvostan. Nyt niitä ei tunnu olevan. Miksi siis jatkaisin, kun edes koko seurahistorian luotettavimpaan pelaajaan ei voi enää luottaa?
Vaikka olenkin nähnyt paljon sairaita asioita urheilun saralla lähihistoriassa, niin Laatikaisen tapaus tuntuu silti kaikista raskaimmalta. Tuntuu kuin minulta olisi viety kaikki ja sairas todellisuus olisi tullut eteeni. Osittain jopa tuntuu, ettei mitään koskaan ollutkaan. Aivan kuin kaikki olisi ollut vain minun omaa romanttista utopiakuvitelmaa. Tuntuu kuin olisi herännyt sikeästä unesta helvettiä muistuttavan raiskan keskelle.
Ehkä olen liian utopistinen. Ehkä minun pitäisi avata silmäni ja nähdä todellisuus. Todennäköisesti minun pitäisi yrittää hyväksyä se, että jokainen asia tässä maailmassa on bisnestä. Samalla pitäisi hyväksyä se, että urheilu on osa tätä yhteiskuntaa ja sitä myöten rahan ja keinottelun piirissä. Vai voiko toisin väittää? Mikä on tilanne, jos jopa luonnosta on tehty bisnestä ja yrityksien pelikenttä? Aivan, millään ei ole mitään tunnearvoa loppupeleissä. Vain ja ainoastaan joku ihmeellinen näkymättömissä oleva materialistinen arvo määrää aivan kaiken. Missään ei ole enää mitään järkeä. Rajat on siis ylitetty.
Kuka edes haluaa tällaista? Kuka haluaa hyväksyä tämän kaiken sairauden? Kuka tuntee olonsa kotoisaksi tällaisessa yhteiskunnassa? Kuka haluaa bisnestä? Keneen ja mihin pitäisi luottaa?
Vielä kun asioita ei ole lyöty lukkoon Laatikaisen osalta, niin minulla on yksi pyyntö: älkää tuhotko niitä viimeisiä asioita, jotka ovat vielä inhimillisiä. Jos pyydän oikein kauniisti, niin onko mahdollista että edes urheilun saralla saataisiin tähän kaupallisuuteen rajat?
Haluan pitää utopiani. Joten Arto Laatikainen, tule kotiin. Me rakastamme sinua ja tarvitsemme sinua. Huippu-urheilu vaatii persoonia, jotka osoittavat omilla valinnoillaan elintärkeää seurauskollisuutta. Ole se pelaaja, joka uskaltaa tulla rakastetuksi. Ole se espoolainen kapteeni, joka johdattaa tämän laivan satamaan. Ole se pelaaja, joka nostaa ensimmäisenä espoolaisena mestaruuspokaalin ilmaan Barona-Areenan jäällä. Ole se pelaaja, joka tekee historiaa ja tekee meidät onnellisiksi. Älä herran jumala sentään multaa sitä kaikkea hienoa, mitä me olemme yhdessä kokeneet.
Muuta en pyydä.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti