Päiväni suomalaisena

On varhainen aamu ja matkapuhelimeni näyttö kertoo kellon olevan tasan 6.20. Puhelimeni piinaava tärinä ja vastenmielinen piipitys tekevät tuskaisesta herätyksestäni vielä entistäkin vaikeamman. Mahdollisuuksia ei kuitenkaan ole, sillä töihin on mentävä. Yksinkertaisesti on vain noustava, hortoiltava suihkuun ja lopulta lähdettävä polkemaan äidin vanhalla naistenmallisella kaksipyöräisellä kohti Tapiolaa ja Oravannahkatoria.

Saavun töihin kello 7.15 – vartin myöhässä kuten normaalistikin. Myöhästelystäni on oikeastaan tullut jo arkinen tapa, jota en jaksa edes korjata. Omalla myöhästymiselläni ei ole kuitenkaan konkreettista vaikutusta, sillä työparini haluaa aloittaa työt normaalisti vasta puoli kahdeksan aikoihin. Voin siis hyvällä omatunnolla nukkua joka päivä yhden torkun pidempään. Ja sitä paitsi, miksi minä edes kiirehtisin ajoissa töihin?

Olen töissä Tapiolan Lämmössä. Tapiolan Lämpö on kiinteistöjä hoitava yritys, joka on toiminut jo yli 50 vuotta. Omaan työkuvaani kuuluu nurmikonleikkaaminen ja viheralueiden hoito. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että istun lähestulkoon koko viikon ajan, joka arkipäivä, ajettavan ruohonleikkurin selässä ja leikkaan Tapiolasta löytyviä nurmialueita. Joskus saatan joutua ”siimaamaan” eli käyttämään keppimäistä leikkuria, jolla leikataan käsin esimerkiksi ojia. Joskus duunailen työnnettävän ruohonleikkurin kanssa. Kerran olen joutunut keräämään tienvarsilta roskia, joita ihmiset ovat dumpanneet luontoon. Työsopimukseni loppuu Lämmön kanssa elokuun 27.päivä.

Tänään leikkailen taas ajettavan ruohonleikkurin avulla. Suurimmilta osin ajaminen on äärimmäisen tylsää, yksitoikkoista ja puuduttavaa. Joskus saattaa kuitenkin tapahtua jotain jännää. Olen joskus esimerkiksi törmäillyt puihin, taloihin ja katulamppuihin. Joskus olen jäänyt jumiin mutaan, ja joskus katukiviin. Useinkaan en ole löytänyt näille pupelluksille muuta syytä kuin sen, että olen vain yksinkertaisesti ihminen. Ihmiset kun eivät ole täydellisiä, vaan tekevät virheitä. Suurimmilta osin olen kuitenkin ”perusduunari” eli ajelen radiolliset kuulosuojaimet päällä ilman turhia virheitä tai sattumia. Mainitsemisen arvoiset ovat edellä mainitut radiolliset kuulosuojaimet, jotka ovat hyvin käytännölliset. Toisaalta, ei valtavirran radiokanavilta kunnon musiikkia tule, mutta lieneekö tuolla loppuen lopuksi mitään merkitystä.

Kello on tarkalleen ottaen tasan 15.00 ja työpäiväni päättyy. Lähden sotkemaan takaisin kotiin. Kokonaisuudessaan työpäiväni oli puhdasta rutiinia ja melko tylsää ajantappamista. En voi kuitenkaan valittaa, sillä tienasin vähän päälle 50 euroa koko päivästä. Saahan tuolla rahasummalla esimerkiksi ostettua muutaman levyn kaupasta tai karkkia kaupasta. Vaatteita tai muuta luksusta tuolla rahalla ei kuitenkaan saa, ellei sitten lähde koluamaan kirpputoreja.

Kotona minulla ei ole oikeastaan koskaan mitään kunnollista tekemistä. Tämän takia päädynkin usein tietokoneelle ja internetiin. Internetissä minulla ei ole tietenkään mitään asioitavaa, mutta silti usein pystyn viettämään helposti parikin tuntia tietyillä sivustoilla vain naputellen F5-näppäintä. ”Elämä on juhla” kuten Samuli Putro sanoo.

Tänään en kuitenkaan halua jäädä makaamaan kotiin neljän seinän sisälle. Päätänkin lähteä kohti Espoonlahden uimahallia ja kuntosalia. Espoonlahden uimahalli on Tapiolan uimahallin ohella ainoa paikka Espoossa, missä voi järkevällä hinnalla harrastaa kuntosalilla käyntiä. Hintaa kertakäynnille tulee vähän yli pari euroa, kun taas yksityisillä kuntosaleilla hinta voi kohota jopa yli 20 euroon. Itse en ole niin rikas saati ajattelematon, että maksaisin parista kuntosalilaitteesta ja hikisestä salista parin tunnin palkkaani vastaavan summan.

Treenini on ohi ja painelen uimahallin saunaan. Olen usein sanonut, että sauna on suomalaisten paras keksintö ja ehkäpä paras asia järvien ja metsien ohella koko maassa. Omaa rakkauttani tätä hienoa ja taivaallista paikkaa kohtaan kuvastaa hyvin se, että vietin esimerkiksi viime vuonna uudenvuoden vaihtumisenkin saunassa. Vahingossa toki, mutta silti. Saunassa olen tajunnut monia asioita ja olen jopa joskus päässyt puhumaan itse ”jumalankin” kanssa. Tämä jumalan tapaaminen oli kuitenkin ilmeisesti jonkinasteinen psykedeelinen tila, mutta eihän se menoa haitannut. Varmaa on kuitenkin se, että saunassa on sitä jotakin.

Joka tapauksessa uimahallin sauna on hiukan erilainen paikka. Siellä ei voi puhua jumalten kanssa, eikä siellä voi viettää uuttavuotta. Yleisissä saunoissa on kuitenkin se hyvä puoli, että siellä tapaa uusia ihmisiä. Usein nämä ihmiset jäävät kuitenkin täysin tuntemattomiksi eikä melkein koskaan kukaan sano sanaakaan. Joskus kuitenkin olen intoutunut keskustelemaan aina maailmanlopusta lähtien joidenkin saunojien kanssa. Pari kertaa olen jopa provosoitunut muiden saunojien mauttomista jutuista ja käytöksestä. Pahimpia tapauksia ovat varsinkin henkilöt, jotka tulevat ”löylykilpailemaan” yleisiin saunoihin. Uskomattoman junttimaista.

Tänään saunominen oli kuitenkin mukavaa ja puhuinkin erään miehen kanssa niitä näitä. Taisimme keskustella englanninkielen osaamisen tärkeydestä tässä yhteiskunnassa. Tavakseni on tullut saunasta poistuessani käydä täyttämässä vesiastia. Tästäkin on tullut eräänlainen vitsi, sillä koskaan kukaan ei edes kiitä siitä, että käyn täyttämässä tämän astian. Ihmisillä on pikemminkin tapana jättää tyhjä astia muille saunojille, vaikka olisikin juuri itse viljellyt kaiken veden kiukaalle. Olenkin usein miettinyt, että ovatko suomalaiset todellakin näin moukkamaista porukkaa? Hiljaisuuden, epäsosiaalisuuden, epärehellisen toiminnan, alkoholismin, sisäänpäin vetäytymisen ja yleisen junttiuden annan vielä anteeksi, mutta helvetti sentään, saunaan tuodaan lisää vettä jos siellä käydään!

Poistun uimahallista ja kävelen bussipysäkille. Olisin voinut tulla autollakin urheilemaan, mutta mukavuus-syistä kuljen mieluummin julkisilla. En vain näe siinä mitään järkeä, miksi lähtisin ruuhkaan kiroilemaan ja vaarantamaan omaa henkeäni. Varsinkin kun ottaa huomioon sen, että yksityisautoilu on yksi syy siihen, miksi maapallolta on hävinnyt lukuisasti kasvillisuutta ja eläinlajeja. Mieluummin kuljen siis bussilla, kun se on vielä kaiken lisäksi kohtuuhintaista. Toki, syksyllä minulta loppuu opiskelija-alennus ja joutuisin pulittamaan tällöin aikuisten hinnan. En ole kuitenkaan alentumassa tähän huijaukseen ja riistoon sorrettavaksi, vaan ajattelin matkustaa jatkossa jäniksenä tai polkea sitten jatkossa enemmän pyörällä. Ihmettelenpähän vaan, että miksi julkisilla kulkemista ei voida tukea valtion taholta enempää? Eikö edes luontoa haluta (yrittää) pelastaa?

Saavun kotiin. Haen jääkaapista ruokaa ja syön sen. En tiedä mitä ruoka edes on, sillä tänäänkin lämmitin jonkin einesaterian. Taisin syödä kunnon ruokaa viimeksi joskus 1990-luvun loppupuolella. Äiti kun ei ole kokki eikä isänkään kädessä kauha pysy. Omat ruuanlaittotaitoni rajoittuvat yläasteen yhden vuoden kotitaloustunteihin. No mitäpä näistä, kukapa sitä makua maistaisi. Kyllähän oluttakin juodaan täällä kännin takia.

Taivaalla aurinko on vihdoinkin tullut esiin pilvestä. Tämä ei kuitenkaan lohduta, sillä minun on mentävä nukkumaan. Onhan se tavallaan ironista, että kun kerrankin olisi aurinkoa ja lämpöä tarjolla, niin silloin siitä ei ehdi nauttimaan. Huomenna aamulla sitten todennäköisesti aurinko on taas mennyt takaisin pilviverhon taakse ja lämpötilamittari näyttää alle kymmentä astetta. Vettäkin saattaa sataa. On siis laitettava pitkät kalsarit jalkaan ja kerrospukeuduttava ennen töihin lähtöä.

Aivan, pitkät kalsarit. Vaikka on kesäkuu, niin Suomessa on silti yllättävän kylmä, kun ulkona työskentelee. En enää tiedä mitä pitäisi ajatella, kun usein tuntuu siltä kuin olisi sukkahousut jalassa.

Takaisin asiaan.

Menen lopulta nukkumaan ja nukahdan ennen puoltayötä. Olen päässyt uneen, olen siirtynyt mahdollisuuksien maailmaan. Lyhyesti ja kauniisti sanottu.

Unessa kuitenkin tajuan, ettei tässäkään päivässä ollut päätä eikä häntää. Lähdin aamulla töihin, koska oli pakko. Kävin kuntosalilla, koska ei ollut muuta tekemistä. Söin ruokaa, koska tarvitsen energiaa. Menin nukkumaan, koska oli pakko. Saatoin katsoa välissä telkkaria ja käydä tietokoneella, jonka syitä en edes tiedä. Pakko, pakko ja pakko. Yhtä pakkoa ja vääntämistä kaikki. Vaikka kaikki on käytännössä hyvin, niin silti ahdistaa ja ihmetyttää. Todella omituista ja hämmentävää. Ehkä kaikki ei ole sittenkään kohdillaan?

Elämäni on tässä ja nyt. Kohta kuitenkin huomaan, kuinka istun vanhainkodissa ja katselen ikkunasta taivaalla lentäviä lintuja. Huomaan, kuinka elämäni oli yhtä oravanpyörässä pyörimistä. Ei ollut tilaa ajatuksille, ei ollut tilaa luovuudelle, ei ollut tilaa itselle eikä muille. Ei ollut tilaa edes elää. Sain ehkä elämässäni kokea rakkauden, mutta tilastoja peilaten sain kokea myös pettymyksen ja eron. Tuskin sain lapsia, sillä muuten en varmaan katselisi lintuja, vaan miettisin ja antaisin kaikkeni jälkipolvilleni. Saatan vielä tuolloin vanhana muistaa, kuinka Espoo Blues meni konkurssiin, FC Honka pelasi Mestarien liigassa ja Suomi pääsi jalkapallon arvokisoihin. Saatan ehkä olla onnellinen. Mutta varmuutta ei ole. Olenko elämäni viimeisimpinä päivinä tyytyväinen ja onnellinen?

Jos peilataan maailman nykyistä tilannetta, ihmisten liikakasvua, luonnonkuormitusta ja rappiota, niin tuskin minä edes elän kovin vanhaksi. Eiköhän tämä pallo halkea ennen kuin minä joudun tekemään tarpeeni vaippoihin. Eikä tämä ole vitsi. Se on hyvinkin todennäköistä. Kylmää, karua ja inhottavaa, aivan kuten tämä koko tekstikin.

Toivotaan kuitenkin parasta ja painetaan eteenpäin. Tehdään kaikkemme paremman maailman puolesta. Yritetään nauttia kaikista niistä pienistä asioista, mitä on vielä jäljellä. Tehdään kaikkemme ja arvostetaan muita. Annetaan mahdollisuus kaikille ja annetaan itsellemme aikaan. Annetaan itsellemme aikaa muuttua. Yritetään kaikkemme. Ja ennen kaikkea rakkautta. Sitä tämä maailma tarvitsee.

Aivan. Ei tässä oikein muutakaan voi.